Siedätyshoitoa

Oikojan eväät

Kävinpä jälleen oikojalla reilu viikko sitten. Hampaille ei tällä käynnillä tehty juuri muuta kuin tutkimuksia. Hampaita ja röntgenkuvia katsottiin ja ihmeteltiin mistä kipu voisi johtua.  Mutta mitään varsinaista selitystä ei oikojakaan osannut outoon hammaskipuun sanoa. Kipu voisi olla ihan normaalia oikomiskipua, mutta pahin skenaario hänen mielestään olisi se, että hampaat kuolevat ja ne joudutaan juurihoitamaan. Mutta sen todennäköisyys olisi hänen mukaansa pieni, vain 2%.

En valitettavasti tajunnut siinä hetkessä kysyä mikä hänen mielestään sitten on iso todennäköisyys. Minusta se, että joka viideskymmenes oikomisprosessi johtaa hampaan kuolemisen on tolkuttoman suuri todennäköisyys. Oikeastaan toivon, että lääkäri vain artikuloi huolimattomasti, jospa sittenkin prosentit ja kymmenykset olisivat menneet sekaisin. Mikäli riskit on tuota luokkaa, olisi se tietenkin ollut kiinnostavaa faktatietoa ennen kuin lähdin tähän hampaita tappavaan leikkiin mukaan.

Oikojalla ei ollut muuta apua annettavanaan kuin kehotus vain odotella. Kipuärsytystä täytyisi vain yrittää välttää ja antaa ajan kulua. Lenkkarit voisi siis laittaa naftaliiniin, ulos ei kannattaisi mennä ennen kuin kivut laantuvat. Jos kivut eivät katoa, täytyisi varautua hampaiden juurihoitoon.

Empiirisiä kokeita

Kivun katoamista odotellessa päätin tehdä erilaisia empiirisiä testejä siitä, mitkä asia vaikuttavat tähän kipuun. Buranat ja Panadolit olivat tähän kipuun aivan turhia, sen empiria todisti aukottomasti. Alkoholilla oli sen sijaan hiukan kipua lieventävä vaikutus. Tämän hoitokeinon käyttäminen oli kuitenkin niin kyseenalaista, että lähdin kokeilemaan muitakin keinoja.

Muistan yhden päivän jolloin kipu oli poissa ja mietin, mitä sillon tapahtui. Silloin olin joutunut kävelemään kylmässä ilmassa. Aluksi kipu oli todella häiritsevää, mutta vähitellen se laantui häviten kokonaan koko loppupäiväksi. Kokeilin olisiko pitkäkestoisella kylmä-ärsytyksellä vaikutusta. Päätin kokeilla tätä kylmäsiedätyshoitoa seuraavana aamuna purskuttelemalla suussa jääkylmää vettä. Purskuttelin muutamia minuutteja, niin että kipu oli kotvan aikaa todella kova, polttava ja sykkivä.  Ilokseni huomasin, että sen jälkeen kupu oli jälleen loppupäivän poissa. Seuraavana aamuna kokeilin samaa siedätystä ja hups heijaa, kipu oli kaikonnut kokonaan. Se ei palannut enää seuraavana aamunakaan.

Jostain kumman syystä tällä siedätyksellä tai sitten ylipäätänsä ajalla oli jotain vaikutusta kipuun.  Nyt nautiskelen jo kolmatta päivää elämästä ilman kylmärajoitteita.  Pikkuhiljaa alan uskoa, että kipu ei ehkä enää palaakaan ja voin todeta tämän seitsemän viikon piinan olevan ohi. Huomenna uskaltaudun ehkä jo lenkille raikkaaseen ja kylmään ulkoilmaan.

Potilaan hermoissa vikaa?

Nyt toivoisin, että minulta kysyttäisiin hammaslääkärissä kuinka voin.  Voisin nyt kertoa monisanaisesti, kuinka äärimmäisen huonosti voin ja kuinka äärimmäisen paljon vihaan tätä onnetonta purukalustoani ja meneillä olevaa hoitoprosessia. Ja kuinka itsesääli ja pelko alkaa vallata tilaa ajatuksissani.

Aloitetaanpa vaikka siitä, että oikeanpuoleiset etuhampaat ovat olleet kipeät jo viisi viikkoa. Aluksi kipu oli jotakuinkin jatkuvaa jyskyttävää kipua ja Burana lievitti kipuja, mutta viimeisien viikkojen aikana Buranalla ja muilla käsikaupasta saatavilla lääkkeillä ei ole ollut mitään tehoa. Kaksi oikeanpuoleista etuhammasta kipuilee polttavasti ja sykkivästi aina kun siihen on pienikin mahdollisuus. Kivun saa aikaan pään alaspäin taivuttaminen, pienikin kylmä tuulahdus tai viileän ruuan tai juoman nauttiminen, hampaiden pesu ja joskus jopa pelkkä pureminen. Kipu on sen verran voimakasta ja epämiellyttävää, että tekee mieli välttää kaikkea mikä kivun voi aiheuttaa. Viileitä juomia ja ruokia on melko lailla helppo välttää, mutta ulkoilman viileyttä ei helposti pysty välttämään.  Ulkona pitää yrittää olla suu tiukasti kiinni. Mutta suu kiinni ulkoileminen on hankalaa. Edes reipas kävely ei onnistu suu sinetöitynä juoksulenkeistä puhumattakaan.

Hampaiden tila alkaa siis aika häiritsevällä tavalla vaikuttaa elämääni. Juoksut, lenkkeilyt ja muut ulkoilut saavat jäädä odottamaan kesäkelejä, mikäli kivusta ei pääse eroon. Eikä kipuilu tee hyvää stressitasollekaan. Joka aamu viimeistään hampaita harjatessa huomaa, ettei kipu mihinkään ole vieläkään kadonnut. Pahinta kaikessa on epätietoisuus. Hampaissa ei näkynyt röntgenkuvissa mitään poikkeavaa ja kivut vain jatkuvat. Mielessä pyörii monia vaihtoehtoja sille, mistä kipu voi johtua. Mielessä on vahva epäilys siitä, ettei oikominen normaalisti voi olla näin kivuliasta. Kuka olisi vapaaehtoisesti valmis rajoittamaan elämäänsä oikomisen vuoksi näin paljon? Ei ainakaan suuret telaketjukansan joukot. Väkisinkin mieleen hiipii pelko siitä, että syy kipuiluun täytyy olla joku muu, ehkä esimerkiksi vika hampaiden hermoissa. Ja se alkaa rasittaa omia hermojani. Haluan tietää kestääkö tämä kipu ja piina loppuiän vai saadaanko se loppumaan iäksi.

Helpotuksen huokaus

Kerrankin kävi hyvä tuuri ja sain ajan hammaslääkärille juuri silloin kun sitä todella tarvitsin ja hyvin pienellä varoajalla. Alan  pikkuhiljaa arvostaa saamaani loistavaa palvelua hammaslääkäriasemalla.

Kävin siis tarkastuttamassa turkasen kipeät oikeanpuoleiset etuhampaat hammaslääkärillä. Niinkuin aiemmin blogissa on tullut mainittua, epätietoisuus ei ole minun lajini, enkä kestä epätietoisuutta siitä tapahtuuko hampailleni jotain hirveää vai ei.

Mitään dramaattista tutkimuksissa ei onneksi löytynyt. Röntgenkuvissa ei näkynyt mitään normaalista poikkeavaa eikä hampaista pintapuolisessa tutkimuksessakaan löytynyt syytä viheliäiseen kipuun. Hammaslääkärin mukaan oikomisen aikana hampaat vain voivat särkeä. Ja todentotta, täytyy todella allekirjoittaa tämä. Tästä kivustahan ystävät varoittelivatkin. Mutta enpä uskonut tuolloin.

Sain matkaan lääkärikäynniltä Burana-reseptin ja reseptin kaiken varalta myös järeämpiin särkylääkkeisiin. En halunnut ottaa riskiä siitä, että saan sietämättömän hammassäryn työmatkallani paikassa, jossa lähimpään hammaslääkäriin on tuntien matka.

Lääkärin tutkimuksella ja lääkeresepteillä oli ehdottomasti suurempi merkitys henkisen hyvinvoinnin, kuin todellisenfyysisen hyvinvoinnin kannalta. Varmuus siitä, että hampaissa ei ainakaan vielä näkynyt mitään hälyyttävää ja varmuus myös siitä, että matkassa on mukana riittävästi särkylääkettä riittää huojentamaan mielen.

Toistaiseksi kivut ovat pysyneet loitolla tai ainakin siedettävinä Buranan voimin. Toivon hartaasti, että koko ikävä oirekuva häviää pikku hiljaa. Viimeistään ennen lauantaita, jolloin suuntaan matkani jälleen uuteen paikkaan jossa toivoisi välttyvänsä hammaslääkäriltä.

Sykkivä kipu

Alun perin varattu kahden viikon päähän varattu oikojakerta piti perua. Syynä oli turkasen kipeät hampaat. Ajoittainen sykkivä kipu ei ottanut hellittääkseen.  

Kahden viikon jälkeen kahdessa oikeanpuoleisessa etuhampaassa oli arkuutta ja sykkivää kipua, eikä tilanne ole kolmen viikon jälkeen juurikaan parempi. Nuo oikeanpuolen etuhampaat ärsyyntyvät kylmästä ja puremisesta. Tai pikemminkin ainakin niistä. Esimerkiksi kylmän juomisen jälkeen suulakeen ja noihin kahteen hampaaseen tule ikävä sykkivä kipu, joka kestää yleensä onneksi vain 5-10 minuuttia.

Jos tietäisin, että noissa hampaissa on kaikki kunnossa ja särkylääkkeiden syöminen varmasti auttaa, olisin tyytyväinen. Mutta kun en tiedä. Tuollaiset tuntemukset stimuloivat mainiosti mielikuvituksen luomaan kauhuskenaarioita kuolevista hampaista. Niinpä joutunen selvittämään, voiko hampaita tutkia ja varmistaa kaiken olevan kunnossa. Haastavaksi tämän tekee se, että olen seuraavan kahden viikon aikana Suomessa vain puolitoista vuorokautta. Ja ne kaikki muut päivät paikoissa, joissa toivoisi välttyvänsä lääkäriltä,  ainakin hammaslääkäriltä. 

Helvetillisperkeleellinen kipu

Pitkän suvantovaiheen jälkeen kohtasin sen taas –helvetillisperkeleellisen kivun.  Tein täydellisen aloittelijamaisen virheen ja jätin särkylääkkeet ottamatta oikojakäynnin jälkeen.  Hampaitahan oli taas kiristelty ja toki on luonnollista, että kipu seuraa perässä. Mutta tätä minä en ymmärtänyt.  Illalla hampaat ja suu tuntuivat aivan normaalilta ja pahaa aavistamatta menin unten maille.  Mukavaa unta jatkui siihen saakka kunnes aamuyöllä heräsin hirveään hampaiden arkuuteen ja kipuun. Omituisinta oli, että kipu, kosketus- ja kylmänarkuus tuntui sekä ylä- että alahampaissa, vaikka vain ylähampaita kiristettiin.

Siinä vaiheessa kun kipu on yllättänyt ja päässyt kunnolla yltymään särkylääkkeidenkin voima tuntuu olevan heikko. Buranaa ja Panadolia kului reilumman kaupalla ennen kuin kivun sai taltutettua. Pahimpana hetkenä oireet eivät pysyneet loitolla edes särkylääkkeiden voimalla.  Nyt viikon päästä tapauksesta tilanne onneksi tuntuu jo melkolailla hyvältä.  Enää ei meinaa tulla itku vaikka hampaita on kiristelty.

Joskus aiemmin blogissani mainitsin, että mielestäni oikomishoidosta aiheutuva kipu ja haitta on liioiteltua.  Nyt täytyy todeta, että kipu voi olla aika häiritsevää ja kovaa. Olin siis väärässä.  Tästä kuitenkin olen nyt oppinut yhden viisauden. Älä milloinkaan jätä särkylääkkeitä ottamatta oikojakäynnin jälkeen.

Ehdin vielä matkan varrella todennäköisesti oppimaan useita muitakin asioita. Oikojan mukaan ihan parhaissa skenaarioissa hampaani voisivat olla oikomisen osalta kunnossa ensi kesänä. Varmaan siis käytännössä ensi kesänä jos ei sada, sillä tämä oli se kaikista optimistinen arvio. Todennäköisempää on, että oikominen kestää vielä paljon pidempään.  Helskutin hampaat.

Pessimisti ei pety koskaan

Tässä hammasremontissa ei saa eikä kannata vaipua epätoivoon vaikka kuulisi mitä. Muuten ei jaksa.  Tänään kävin oikojan tarkastuksessa. Kellastuneet kuminauhat rautojen ympärillä vaihdettiin uusiin ja tarkastettiin purentaa. Kaikki oli sinänsä kunnossa, oikominen oli oikojan mukaan edennyt suunnitellusti. Mutta silti oikoja totesi, että implanttijuurten kanssa edetään sitten JOS niille nyt saadaan riittävästi tilaa.  Taivas varjele, jos tilaa ei saadakaan. Ei kai sen vaihtoehdon sentään kovin todennäköinen pitäisi olla. Minulle on tätä oikomisvaihtoehtoa myyty asiantuntijoiden taholta järkevimpänä vaihtoehtona hammasongelmaani. Jos se päivä vielä koittaa, että implanttijuurille ei ole saatukaan tilaa tällä tuhansia nielevällä epämiellyttävällä operaatiolla, en enää tiedä mitä sanoa tai kirjoittaa. Järkevältä tämä vaihtoehto ei siinä tapauksessa ainakaan tunnnu. Mutta katsotaan ensin rauhassa mitä tuleman pitää.

Oikoja on tyyliltään kirurgin vastakohta. Hän on analyyttinen, perusnegatiivinen eikä niinkään taipuvainen lupaamaan turhia. Kun kirurgin mielestä yksikään hammas ei tule leikkauksen vuoksi kuolemaan, on oikojan mielestä se edelleen täysin mahdollista. Kirurgin mielestä implanttihampaat voisi asentaa milloin tahansa, oikojan mielestä sen aika ei ole vielä ja sekin on epävarmaa löytyykö implanttihampaille edes tilaa. Ehkä totuus on jossain tuossa välissä. Mutta tietysti vanha viisaus on, että pessimisti ei pety koskaan.  Ja kuka haluaisi pettyä.

Yleisesti ottaen rautojen kanssa eläminen ei ole kovin hankalaa. Peiliin joutuu vilkaisemaan useammin kuin aiemmin, eikä etuhampailla pureminen onnistu vieläkään, mutta muuten menee melko lailla mukavasti. Hampaat ovat joinakin päivinä hirvittävän arat, joinakin päivinä lähes normaalit.  Joskus huomaan ihmisten telaketjuja vähän ihmettelevän. Harvemmat niistä kuitenkaan mitään kyselee. Lähimmät ihmiset eivät ole voineet välttyä niistä kuulemasta ja vieraammat ihmiset pitävät asiallista etäisyyttä. Vaikka raudat melko harmittomat ovatkin, odotan silti kovasti sitä päivää kun minulla on normaalit hampaat. Siihen vain voi valitettavasti mennä vielä aika pitkä aika.

Kirurgin vastaanotolla

Menin sitten toisen hammaslääkärini toiveesta näyttämään legojani vaihteeksi kirurgille. Syynä käyntiin oli ennakointi.  Oli vielä epäselvää, milloin implanttijuuret kannattaisi aikataulullisesti asentaa ja riittäisikö implanttijuurten asennus vai pitäisikö tehdä myös muita toimia. Kulmahampaan irrottamisen jälkeen yläikeneen oli jäänyt kuoppa.  Kysymys kuului pitäisikö tuo kuoppa täyttää ja tilkitä erillisellä leikkauksella. Ja pitäisikö leikkaus tehdä ehkä jo ennen implanttijuurten asennusta vai voisiko sen tehdä implanttijuurten asennuksen yhteydessä.

Kysymyksiä oli paljon, mutta visiitti ei silti ollut pitkä.  Pieni vilkaisu suuhun  ja paljon mustavalkoista ja myyvää puhetta, siinä kaikki.  Yläikeneen hampaan irrottamisen jälkeen jäänyt kuoppa saataisiin korjattua samalla kun implanttijuuri asennettaisiin. Mitään erillistä leikkausta ei luojan kiitos tähän enää tarvittaisi.  Luujauhoa purkista vain implanttijuuren ympärille ja siinä pitäisi kuopan täyttyä. Kuulosti helpolta. Suoraan sanoen liian helpolta.

Implanttijuuret voisi myös asentaa vaikka vuotta ennen oikomisen loppumista jos vain kirurgi tietää mihin asentoon juuret pitää asentaa.  Ajankohta siis pitäisi sopia oikojan kanssa, oikojallahan on paras mahdollinen tieto siitä mihin asentoon hampaat jäävät.   Kun sitten tiedetään hampaiden lopullinen asento, pitäisi vain ottaa asianmukaiset röntgenkuvat ja tehdä suunnitelma implanttien asentamisesta. Juurtumiseen tarvitaan puoli vuotta, mutta pidempi juurtumisaika ei olisi lainkaan haitaksi.

Ja implanttien asennus, se olisi nopeaa touhua. Normitapauksessa kestäisi vartin per hammas, minun tapauksessani vartin verran per hammas ja jotain extraa, sillä kuopan täyttäminen yläikenestä vie lisäaikaa. Eikä kirurgin mukaan implantin asennus kaikkinensa olisi lainkaan niin paha kuin hammasleikkaus. Siitä pitäisi selvitä kevyesti.

Kaikki on tämän kirurgin kanssa niin yltiöpositiivista. Riskejä ei juuri ole ja kaikki sujuu niin nopeasti, että hirvittää.  Tämän kirurgin puheesta ei kuulu analysointi.  Asiat ovat hyvin mustavalkoisia ja yleensä enemmän valkoisia. Mutta minun luottamukseni tämänkaltaiseen kommunikaatioon on heikko. Haluaisin, että tilannetta analysoitaisiin ja eri vaihtoehtoja tuotaisiin avoimesti esille. En välttämättä toivo, että implanttien asennus sujuu mahdollisimman nopeasti vartissa, toivon pikemminkin, että se tehtäisiin kunnolla ja eri näkökohdat huomioiden.

Ilmainen silta

Sain tänään merkittävän alennuksen hammasremontistani. Vakuutusyhtiö tulkitsi matkalla vaurioituneen sillan korjauksen matkavakuutuksen piiriin kuuluvaksi korvattavaksi tapahtumaksi. Tilille oli tullut 129 euroa. Tämä oli mukava uutinen ja alensi mukavasti hoitokustannuksia.

Kustannuksia koko touhusta en ole vielä edes uskaltanut laskea. Yritän ehkä säästää itseäni siltä tosiasialta, että tähän on mennyt ja menee hirvittävä määrä rahaa.  Lupaan kuitenkin jossain vaiheessa antaa kustannuspuolestakin väliaikatietoja.





Pulloharja mukaan



Kyllä elämä opettaa, niin se on. Minäkin olen nyt oppinut, että jos on hammasraudat, taytyy AINA olla mukana pieni hammasvälien putsaamiseen tarkoitettu ”pulloharja” tai ainakin hammastikku.  Hammasraudat keräävät ikävästi kaiken pienen irtonaisen itseensä ja mikäli olet unohtanut niiden putsaamiseen soveltuvat välineet, keräävät ne myös katseet itseensä.

Mutta valitettavasti tämä ei ole ainoa ikävä puoli raudoissa. Hampaat ovat särkylääkkeen jälkeenkin arat ja etuhampailla ei voi kuvitellakaan haukkaavansa mitään. Sinänsä tilanne on minulle varsin tuttu hammasleikkauksen jälkimainingeista, mutta ikävältähän se silti tuntuu. Jäätelöpuikon syöminenkin tuottaa ongelmia muusta puhumattakaan. Keittopainotteinen ruokavalioni siis jatkuu ainakin jonkin aikaa.

Mahdollisesti tai toivottavasti hyvä asia on, että hampaat ovat muutamassa päivässä liikkuneet todella paljon. Hammasvälit ovat nyt isommat kuin ikinä ja muitakin tuntuvia ja näkyviä muutoksia on tapahtunut. Aiemmin alahampaat ottivat kiinni oikeanpuoleisiin ylähampaisiin purressa, nyt vaihteeksi toisinpäin. On lähinnä huvittavaa, että oikomishoidon tässä vaiheessa purenta tuntuu kaikkinensa aivan mahdottomalta. Hampaat eivät mene ollenkaan normaalisti purressa vastakkain. Toivotaan, että hoidon loppuessa tämä asia on korjaantunut. Niin ainakin vielä oletan.

Telaketjut suussa



Nyt on tällä rouvalla telaketjut suussa. Ne ovat paljon huomaamattomammat kuin olisin ikinä arvannutkaan. Etenkin kun puuttuvien hampaiden paikalla on väliaikaiset hampaat, eikä vain jousia niin kuin minulle hoitokäynnillä ehdotettiin. Normaalisti puuttuvien hampaiden kohdalle laitetaan vain jouset. Oikoja oikein erikseen kysyi, haluaisinko että hampaiden kohdalla tosiaan olisi hampaat eikä nuo jouset. No totta ihmeessä halusin. Ja niinhän minulle alusta asti oli luvattu. Oli luvattu, että ilman hampaita en tarvitsisi missään vaiheessa prosessia olla.  Se nyt tästä vielä puuttuisi, että esiintyisin vajaalla hammasrivillä ihan julkisesti.

Jotenkin kuitenkin tämä väliaikaisten hampaiden asentaminen hammasrautoihin olikin yllättäen kovin vaikeaa. Alkuperäinen minulle kommunikoitu ajatus oli irrottaa väliaikaiset sillat ja kiinnittää ne rautoihin. Tämä vaihtoehto tuntui kuitenkin nyt oikojasta huonolta. Tulisi taas rumaa jälkeä. Ja ongelmaksi koituisi myös hampaan pyöriminen. Sillasta irrotetut keinotekoiset kulmahampaat eivät pyöreään lankaan kiinnitettynä pysyisi paikallaan purressa vaan pahimmassa tapauksessa heittäisivät kuperkeikkaa suussa. Ja tämän kuulemma potilaat kokevat epämiellyttävänä. Ihan totta, ei passaa kiistää, epämiellyttävänä kyllä kokisin.

Onneksi myös hammaslääkäriaseman protetiikkaan erikoistunut hammaslääkäri oli paikalla vielä vapaana. Hänet hälytettiin paikalle ja sovittiin, että hän askartelee kunnolliset ja kauniit väliaikaiset kulmahampaat puuttuvien kulmahampaiden tilalle vielä samana päivänä kun vain odottelisin jonkin aikaa.  Se oli hieno uutinen ja  mahtavaa. Pisti vain miettimään, mitähän olisi tapahtunut, jos hän ei olisi paikalla ollut. Olisinko sittenkin joutunut lähtemään hoitokäynniltä ilman kulmahampaita. Mutta turha spekuloida, nyt homma hoidettiin ihan loistavasti. Erityisesti kun ottaa huomioon, että hampaiden  ad hoc askartelu ei välttämättä ole protetiikkaan erikoistuneen hammaslääkärin leipälaji. Ymmärsin, että normaalisti väliaikaiset hampaat tulisivat hammaslaboratoriosta.

Mutta ennen kuin väliaikaisia hampaita ja telaketjuja päästiin kiinnittämään, oli porattava pois väliaikaiset sillat. Se oli aika hurjalta kuulostava ja aikaa vievä operaatio. Koska operaatio vei aikaa enemmän kuin minulle varattu vastaanottoaika, sovittiin, että molemmat sekä oikoja että proteetikko poraisivat siltoja pois. Sain siis onnekseni välillä pienen levähdystauon.  Riippumatta siitä kuka porasi, homma kuulosti aivan siltä, kun omat oikeat hampaatkin olisi porattu pois. Ja pakko asiasta oli pariin otteeseen kysyäkin ja varmistaa ettei mukana lähde jotain muutakin kuin siltaa. Mutta hammaslääkäri vakuutteli, että kyllä omat hampaat säilyvät, pora poraisi vain muovia. Mutta siinä vaiheessa kyllä kylmäsi, kun hammaslääkäri kysyi, että eikös sinun yläkakkonen ollutkin ihan sellainen ”tappihammas”. Tuli vastattua aika napakasti, että ei todellakaan. Jos olisi tappihampaaksi muuttunut, niin olisi ollut kyllä ihan hammaslääkärin omaa käsialaa.  Mutta luojalle kiitos, tuo kyseessä ollut yläkakkonen säilyi siltojen irrottamisesta ihan normaalina hampaana tästä kysymyksestä huolimatta.

Sitten koitti rautojen asennus. Asennus ei sinänsä ollut muuta kuin aikaa vievä ja hiukan epämiellyttävä operaatio. Ensin hampaisiin liimattiin pahanmakuisella aineella rautojen kiinnikkeet. Hampaan putsaus, liima hampaisiin ja kiinnike kiinni, siinä koko juttu. Seuraavaksi väliaikaisten hampaiden sovittaminen vei ylimääräisen hetken. Se oli lähinnä hiukan huvittavaa. Väliaikaista hammasta hioessa hammas sinkosi hoitohuoneen lattialle ja katosi. Mutta onneksi olen tottunut etsimään legoja lattialta ja tämäkin yläkolmonen löytyi nopeasti ja homma jatkui. Epämiellyttävintä kaikessa oli telaketjun langoitus. Lankaa otettiin välillä irti pihdeillä ja taas pujoteltiin uudelleen. Siinäkin epämiellyttävintä ehkä äänet. Jälleen kerran kuulosti siltä, että rautalankaa repiessä lähtee mukaan jotain muutakin suusta. Kipua ei tuntunut. Ainoastaan rautojen kiinnittämisen jälkeen hampaat tuntuivat aroilta ja kiristäviltä, sellaisilta ettei tarvinnut miettiä kannattaako ottaa Buranaa vai ei. Kannatti ottaa.

Lopuksi  kävimme läpi vielä telaketjujen putsausta, siinäkin selvästi oli omat niksit. Tosin ei varsinaista aivokirurgin hommaa ollut tämäkään. Pienillä ”pulloharjoilla” ja sähköhammasharjalla pääsee telaketjut suussakin pitkälle.

Kaikkeen tähän kului aikaa odotuksineen melkein neljä tuntia, mutta vastapainoksi lopputulos oli juuri se mitä piti. Koin huojentavana, että lopulta pääsin tähän rautojen asennusvaiheeseen ja oli ilahduttavaa huomata, että ei ne raudat nyt niin kauheat ole. Paljon huomaamattomammat kuin olin entuudestaan pelännyt.

 Käynti myös osoitti, että tällä hammaslääkäriasemalla voi saada parhaimmillaan asiat joustavasti järjestymään ainakin toisinaan. Lähtiessä sain vielä konsultaatioajan leukakirurgilleni. Hänen pitäisi katsoa, kannattaisiko jo ennen implanttien asennusta laittaa yläleukaan luusiirrettä, sillä nyt kulmahampaan juuren kohdalla on iso kuoppa. Tuo aika on jo heinäkuussa, joten pian olen tässäkin asiassa viisaampi.

Väliaikaista vain

Italianmaalla pitsaa purressa se sitten tapahtui. Toinen väliaikaisista kulmahampaista raksahti. Muutaman minuutin kauhunhetken ja tunnustelun jälkeen totesin, että kokonaan hammas ei sentään ollut irti, vain toinen reuna liikkui.

Välttääkseni täydellisen esteettisen katastrofin poistin ruokavaliostani välittömästi kaiken purtavan ruuan. Onneksi tällä matkalla oli jo ehditty syödä myös runsaasti vararavintoa, joten kestin ajatuksen dietistä mainiosti.  Hammaslääkäriin en nimittäin sunnuntai-iltana olisi katolisessa maassa helposti päässytkään. Etenkin kun satuimme olemaan sopivasti Rooman ytimen ulkopuolella, jossa kaikki ruokakaupatkin oli huolellisesti lukittu pyhäpäivän kunniaksi. Ainoa keino oli siis sinnitellä heiluvan hampaan kanssa pari päivää, kunnes kotimaassa sen saisi kuntoon.

Vaan ei ollut mutkatonta kotiin palattuakaan hampaan korjaus. Hammaslääkäriasemalla, jossa silta tehtiin, oli siirrytty lomakauteen ja seuraava vapaa aika oli neljän päivän päästä.  Kiitos ja aamen. Kuuden päivän keitto- ja vesikuuri sentään olisi jo liikaa. Onnekseni sain kuitenkin ajan toiselta hammaslääkäriasemalta seuraavalle päivälle.

Hammaslääkäri kopsautti puoliksi irtonaista siltaa kerran ja totesi sen olevan kokonaan irti ja viskasi palan suoraan roskiin. Onnekseni se sentään oli kestänyt nuo pari päivää paikallaan. Vanhaa sinänsä kaunista väliaikaista hammasta ei kuulemma voisi enää hyödyntää. Tilalle pitäisi tehdä uusi viritelmä muovista.  Ja nopeastihan se syntyikin, suunnilleen puolessa tunnissa.  Ulkonäöltään hampaasta ei tullut läheskään entisen veroinen, mutta riittävän hyvä kestämään ehkä ainoastaan viikon.  Viikon päästä oikoja nimittäin mahdollisesti poistaa sillat kokonaan ja kiinnittää hampaat oikomiskojeeseen.

Hampaan irtoamisen ajoitus osoitti jälleen kerran, että tuurini ei taida olla se paras mahdollinen. Jos hammas olisi kestänyt vielä viikon verran, olisin säästynyt vaivalta, harmilta ja rahaakin olisi säästynyt 129 euroa.  Toisaalta tämä osoittaa sen, että olen mahdollisesti oikealla tiellä. Jos luvassa ei koskaan olisi mitään siltaratkaisuja parempaa, olisin todennäköisesti elämäni aikana aika monta kertaa paikkauttamassa rikkonaista siltaa. Nyt toivoakseni saan jonain päivänä pysyvät implanttihampaat, joita ei tarvitse jatkuvasti korjata.  Ja sokerina pohjalla, voi olla niinkin, että matkavakuutus korvaa tuon sillan korjauksen. Kiinnostavaa seurata, miten asia tulkitaan vakuutusyhtiössä.

Vähän niinkuin hamsteri

Olo on kuin hamsterilla. Poskista löytyy aina muutama salaatinpala pahan päivän varalle. Hammasraudoille ominaista on kyky varastoida ravintoa. Suoraan sanoen tämä ominaisuus ei ole niin lystikäs kuin miltä se kuulostaa. Päinvastoin, se on aikuisten oikeasti rasittava ominaisuus. Hampaita on pakko päästä kaivelemaan ruuan jäämistä melkeinpä joka ruokailun jälkeen.

Yleisesti ottaen rautojen aiheuttama haitta, kipu ja tuska on mielestäni liioiteltua. Toki pureminen tuntuu epämiellyttävältä erityisesti kojeiden asentamisen jälkeen, mutta ei sitä tuntemusta kovaksi kivuksi voi luonnehtia. Eräs ystäväni varoitteli minua ennen oikomishoidon aloittamista oikomisen aiheuttamasta kivusta.  Tämän muutaman viikon kokemuksen perusteella pidän tätä omituisena varoituksena. Kipu on hyvin tilapäistä. Lisäksi tässä kivussa on jotain samaa kuin synnytyskivussa. Kun tietää, että tämä kipu on normaalia ja kuuluu asiaan, ei siitä ole tarvetta olla huolissaan. Toki oikomishoitoni on alkutaipaleella ja se kipu ja todellinen hirveys voi minulle vielä myöhemmin paljastua.  Nythän suussani on vasta suulaen poikki menevä metallilanka, joka tukeutuu toiseksi takimmaisiin hampaisiin. Lisäksi ylävitosissa on raudat. Näin ollen olen joutunut kärsimään vasta neljän hampaan liikuttelusta. Todellisuus voi olla toinen, kun koko ylärivistö raudoitetaan. Tai itse asiassa eihän koko ylärivistöä raudoiteta. Minä saan olennaisen helpotuksen kun kulmahampaita ei tarvitse liikuttaa. Niitä kun ei ole lainkaan.

Rautojen aiheuttamaa haittaa suurempi ongelma on edelleen epätietoisuus muiden hampaiden kohtalosta. Edelleen etuhampaissa on kummallisia tuntemuksia ja aika ajoin on pakko antaa pelolle valta ja ajatella mahdollista etuhampaisiin tehtävää juurihoitoa. Joskus mielessä käy jo kauhuajatus myös implanttijuurten asennusleikkauksesta ja siitä toipumisesta.. Aika raskasta on ajatella, että tässä hoidossa ei vieläkään olla edes siinä puolimatkan krouvissa. Aika paljon on vielä tietä kuljettavana.

Sähköiskua hampaalle

Nyt on tullut todetuksi, että en vain yksinkertaisesti siedä epätietoisuutta ainakaan silloin kun se liittyy hampaisiin. Oikojahammaslääkäri  totesi viime käynnillä "yläkakkosten" olevan vähän tummuneet hammmasleikkauksen jälkeen ja epäili ääneen sitä, että ne voivat olla kuolleet tai kuolemassa. Pahaksi (tai hyväksi) onneksi pieniä sähköiskuja antava testilaite ei sillä kertaa toiminut, enkä saanut faktatietoa siitä, mikä hampaiden tilanne on, reagoivatko ne sähkövirtaan vai eivät.  Jos eivät reagoi, kyseessä olisi selkeästi kuollut hammas. Pari viikkoa tutkin jokaisen hammaspesun yhteydessä hampaiden värisävyjä ja siinä vaiheessa kun lapsetkin alkoivat jo asiasta ivalliseen sävyyn huomautella, tartuin puhelimeen ja varasin ajan noiden ongelmahampaiden tarkistukseen. On parempi luottaa siihen, että asiantuntija osaa arvioida hampaiden tilan paremmin kun minä siinä kylpyhuoneen peilin edessä.

Tutun hammaslääkäriaseman hammaslääkärin ensimmäinen kysymys oli, miten voit. Koen voivani vallan mainiosti, joten tuo kysymys jaksaa aina jotenkin hämmentää. Minusta lääkäri kysyy potilaalta miten voit silloin kun toivutaan syöpäleikkauksesta. Kun olen jo viikkoja sitten toipunut hammasleikkauksesta ja menttaalipuolenkin luulisi olevan silminnähden kunnossa, tuntuu jotenkin ylimitoitetulta kysellä vointia. Mutta ehkä tämä on alan tapa ja sitäpaitsi kyselläänhän sitä vointia ulkomailla yhdeltä jos toiseltakin. Ehkä kuuluu siis vain vastata " I am fine.".  Tai ehkä minun olisi pitänyt vuodattaa siinä hetkessä se kaikki katkeruus ja tuska, jonka  koko tämä koko piinaava prosessi on aiheuttanut. No, en sitten tehnyt kumpaakaan. Kertoilin vain, että olin selvinnyt suuremmitta vahingoitta leikkauksesta ja elämä hammasrautojen kanssa oli alkanut mainiosti. Olen jo vanha konkari hammasrautojen kanssa elämisessä. Hampaat eivät enää ole hirveän arat, syöminen ja puhuminenkin sujuu mainiosti vaikka ylimääräistä kamaa suussa onkin.

Vointien kyselemisen jälkeen otettiin esille se sähköiskuja antava laite. Tällä kertaa laite toimi ja tunsin molemmilla testatuilla hampailla hyvin nopeasti sähköimpulssit.  Eikä se niin pahalta tuntunut kuin epäilin. Sähköisku oli aika ylimitoitettu kuvaus siitä tuntemuksesta, jonka laite antoi. Ja olin suunnattoman onnellinen, että tämä testi ei osoittanut vielä hampaan olevan kuollut. Jotenkin kuitenkin ymmärsin, että tämä ei kuitenkaan vielä takaa sitä, että hammas olisi täysin kunnossa. Google tiesi kertoa, että hampaan kuoleminen voi ilmeta vaikka täysin oireita antamatta. Ja minullahan nuo hampaat ja erityisesti tuo kyseinen yläkakkonen on varsin arka esimerkiksi hampaita pestessä.

Mutta tämä antoi uskoa jälleen siihen, että ehkei kohdallani sittenkään kaikki pahimmat skenaariot toteudu. Kestän kyllä oikomiset ja hampaiden oikomisesta johtuvat arkuudet vallan maniosti. Mutta sitten en tiedä mitä teen, jos "normaalit" hampaat lähtevät kuolemaan ja joudun juurihoitoihin.  Nyt minulla kuitenkin on ihan sähkömittariin perustuva arvio siitä, että juurihoitoa ei vielä tarvittaisikaan. Harvoin on ollut niin huojentunut olo kuin kotiin ajellessa toukokuisessa auringonpaisteessa.

Fakiirin paras päivä

Jos on oikein kunnon fakiiri, varaa kaksi hammaslääkärikäyntiä samalle päivälle. Olin sitten tehokkaana naisena varannut ensin ajan hampaan paikkaukseen ja sen jälkeen sujuvasti rautojen asentamiseen. Hampaassa ollut reiänalku (tai kunnon reikä, jollaiseksi se myöhemmin paljastui), oli järkevää paikata ennen kuin saman hampaan ympärille asennettiin oikomiseen liittyvä metallirengas. Samalla paljastui, että viereisessä hampaassa oli myös reiän alku joka oli syytä paikata. Aikaa kului paikkauksessa enemmän kuin oli tarvekaan ja leuka ei meinannut kestää omin neuvoin auki, mutta siitäkin selvittiin. Ainakin oli hyvä meininki siirtyä oikojan penkkiin, kun oiottavat hampaat sentään oli paikattu ja suu valmiiksi puoliturta.

Paikkaaminen ei oikein minun maailmassa enää tunnu miltään. Osittain se johtuu siitä, että minulla on loistava ja luottamusta herättävä hammaslääkäri. Ja osittain se johtuu siitä, että hampaan paikkaaminen tuntuu omien kokemusten valossa mitättömän pieneltä harmilta ja kärsimykseltä. Tätä en olisi pari vuotta sitten kirjoittanut. Minussa tapahtunut muutos ei siis olekaan vain ne neljä irti kiskottua hammasta. Mentaalipuolellakin on liikahtanut.

Mutta aina mentaalipuolen liikkeet eivät ole tuntuneet noin positiivisilta. En vaan voi olla stressaamatta sitä, että voin menettää etuhampaitani. Tai tarkemmin sanoen sitä, että etuhampaat voivat kuolla ja joudun juurihoitoon.  Ja stressaamista ei yhtään vähennä se, että ylähampaat ovat koko ajan jostakin kohtaa arat. Ja että hampaan kuoleman todentaminen on hankalaa ja tuskin edes aikaisessa vaiheessa mahdollista. Jos minulla olisi ikinä aiemmin ollut näin kipeä suu tai hampaat, en olisi uskaltautunut poistumaan hammaslääkärin päivystysvastaanotolta lainkaan. Nyt ei auta kuin uskotella että kaikki on hyvin ja yrittää tyynnytellä itseään, ettei vaivu alakuloon tai joudu paniikkiin. Itselleni sopiva tapa kestää tämä piina, on ajatella, että pahempaakin voisi olla kuin kuolevat hampaat. Mutta välillä joutuu ajattelemaan myönteisiä puolia hyvin tarmokkaasti pysyäkseen tyynenä.

Pääset ehkä kiinni tähän fiilikseen kun suljet silmät ja ajattelet että katsot peilistä itseäsi ja näet neljä tummunutta etuhammasta ja niiden vierellä kaksi mustaa aukkoa – ne puuttuvat kulmahampaat. Sitten joku asiantuntija lohduttaa sinua ja sanoo, että eihän se juurihoito niin paha ole, hampaita ei välttämättä tarvitse poistaa jos juurihoito onnistuu. Vaatii vain runsaasti hoitokäyntejä. Ja tyhjiin kohtiinkin saadaan implanttihampaat kunhan ensin vuosi oiotaan. Ja tumman värinkin saa jollain konstein vaalennettua kuolevista hampaista.  Ja maksat tästä kaikesta vain rapiat 10000 euroa, hinnan jolla isompikin perhe tekisi kivan matkan tai ostaisi auton.

Toivon kovasti, että hampaiden kaikenlaisessa arkuudessa kyse on vielä leikkauksen jälkimainingeista tai oikomiskojeesta joka suuhuni asennettiin. Ja ilman muuta arkuutta tulee oikomiskojeesta.  Nyt suussani on siis toiseksi takimmaisissa hampaissa metallirenkaat ja niiden välissä kitalaen ylittävä mutkalla oleva metallilanka. Lisäksi metallilanka sivuaa muita takahampaita. Oikoja vakuutteli heti, että koje tuntuu myös etuhampaissa takahampaiden lisäksi ja kaikin tavoin koje voi tuntua epämiellyttävältä. Ja todentotta, oikeassa oli.  Laite tuntui aluksi sopivalta lähinnä ihmiskokeisiin, jossa tutkitaan reaktioita erilaisiin kidutusmenetelmiin. Tuntui pahalta, teki puremisen mahdollisimman epämiellyttäväksi, raapi posket aroiksi ja teki puheen omituiseksi. Mutta suhteeni Buranaan on lähentynyt ja olenkin saanut avun Buranasta pahimpiin tuntemuksiin.

Tätä iloista elämää oikomiskoje suussa riittää ainakin seuraavat 5 viikkoa. Sen jälkeen harkitaan rautojen asentamista myös etualueelle. Tuska on uusien kojeiden asentamisen jälkeen pahinta pari viikkoa, joten luvassa on ennen seuraavaa vaihetta ehkä muutama helpompi viikko.

Tähän saakka helppoja ei oikein ole ollut. Jos voisin korvata syömisen kokonaan nielaisemalla jonkun kapselin, tekisin sen oikein mieluusti. Syöminen koje suussa, leikkaushaavat suussa ja eri tavoin aroilla hampailla on rasittavaa.  Ja jos jotenkin tämän hammaspainajaisen saisi elämästä nopeasti pois, olisi ihanaa. En tainnut tietää minkälaisen painajaisen kanssa joudun elämään monta vuotta kun tähän prosessiin lähdin.

Huolta pukkaa

Päivä päivältä enemmän ja enemmän mietin, tietääköhän kukaan tälle vähemmän näyttävälle ruokasalin kalustolleni oikeasti kannattaa tehdä. Tuntemukset ovat sen suuntaiset, että alan kovasti epäillä aloitetun oikomishoidon järkevyyttä.

Kuminpalat takahampaiden välissä ovat vääntäneet entisestään etuhampaita vinoon. Etuhampaat tuntuvat muutamien päivien tauon jälkeen taas heiluvilta ja yksi hampaista todella aralta. Vaikka takahampaiden oikomisen aloittaminen piti oikojan mielestä olla turvallista, alan epäillä onnistuuko takahampaiden oikominen turvallisesti ilman etuhampaiden liikkumista. Tämänhetkinen kokemus on, että ei todellakaan. Jos joku kohta hampaistostani on liikkunut oikomisprosessi aloituksen jälkeen, se on etuhampaat.

Onneksi huomenna pääsen keskustelemaan aiheesta oikojan kanssa. Toivottavasti hän on alun perin ymmärtänyt mitä on tekemässä, eikä peruuttamatonta vahinkoa ole päässyt tulemaan.

Syöminen on jälleen muuttunut hankalaksi. Mitään ei erityisemmin tee mieli syödä. Etuhampaita pitää varoa päivä päivältä enemmän ja takahampaat ovat purenta-arat nekin. Lampaanpaistin jauhaminen jäi siis vähän vähemmälle tänä pääsiäisenä.

Lisäksi olen vainoharhaisella tarkkuudella tutkinut etuhampaiden väriä. En voi olla tutkimatta, onko hampaiden väri alkanut muuttumaan tummemmaksi ja hampaiden kuolema todennäköisemmäksi. En tiedä miten osaisin suhtautua tähän asiaan järkevällä välinpitämättömyydellä. Tuntuu etteivät henkiset voimavarani riitä ajatteluun, jossa niistä asioista ei kannettaisi murhetta joihin ei voi itse vaikuttaa.

Hampaan kuolemaa odotellessa

Viikonlopun verran lähes normaalisti ruokailtuani, oli aika lopettaa tämä ylenpalttinen normaalius. On jälleen aika varoa puremista. Tällä kertaa sekä etu- että takahampailla. Tänä keväänä ei todellakaan tarvitse turvautua naistenlehtien dieettivinkkeihin, kilot karisevat kuin itsestään, vaikkei edes tarvetta olisi.

Kävin ensimmäistä kertaa toisen leikkauksen jälkeen oikojalla. Oikojalta sain kotiin viemisiksi takahampaiden väliin kummalliset kumilenkit, jotka tekevät tilaa jollekin järeämmälle kojeelle. Vaikka kumilenkit ovat ohuet, niiden seurauksena koko ylärivi tuntuu oudolta, kiristävältä ja puremista todella tekee mieli välttää.  

Mutta tämä on vain alkusoittoa. Pureminen tulee olemaan vaikeata pitkään. Oikojahammaslääkärin varovainen arvio hoidon kestosta on puolitoista vuotta. Siinä ajassa sekä ylärivin takahampaita olisi siirrelty, hammasvälejä hiottu ja etuhampaita siirretty tilan saamiseksi. Alaleuka jätettäisiin ennalleen silläkin seurauksella, että ongelmaksi oikomisen jälkeen jää syväpurenta. Mutta kaikkea ei voi saada, eikä aina kannata tavoitellakaan.

Jälkeenpäin jäin vain hiukan ihmettelemään, miksi oikojan hoitosuunnitelma oli keventynyt alkuperäisestä. Alunperin piti myös alaleuka oikoa. Mutta kiitollisuudella otan vastaan kaiken, mikä vähentää hampaiden kiristystä, riskejä ja kustannuksia. Ja päätös jättää oikomatta alaleuka vähentää ainakin kustannuksia, riskeistä ja hampaiden kiristyksestä en tiedä vielä.

Yllättävää ja hiukan masentavaa oli se, että oikoja piti selvästi melko todennäköisenä, että joku tai jotkut yläetuhampaistani voivat kuolla leikkauksen jälkeen. Selitin, että kirurgi kertoi leikkauksen onnistuneen ja jälkitarkistuksessakin kirurgi piti epätodennäköisenä, että hampaille kävisi jotain leikkauksen vuoksi.  Oikojan näkemys oli silti toinen.  Hänen mukaansa hampaan kuoleminen voi näkyä vasta jonkin ajan kuluttua ja minun tapauksessani se olisi täysin mahdollista. Mutta kuulemma on myös mahdollista, etteivät hampaat kuole. Kiitos ja Aamen.  Hampaiden elossa oloa yritettiin tutkia jopa ilmeisesti pieniä sähköimpulsseja, lääkärin sanoin ”pientä kipua”  antavalla laitteella, joka onnekseni tai epäonnekseni ei kuitenkaan toiminut. Silmämääräisellä tutkimisella ilmeisesti näytti siltä, että hampaat kuitenkin ovat vielä elossa.

 Kirurgin näkemyksestä poiketen oikoja ei pitänyt turvallisena etuhampaiden oikomisen aloittamista vielä, sillä oikominen voisi entisestään lisätä neljän etuhampaan kuolemisen riskiä. Etuhampaiden oikominen alkaisi vasta kesälomien jälkeen.  En todella haluaisi nähdä sitä päivää, kun etuhampaat alkavat tummumaan ja lähtölaskenta juurihoitoon alkaa.

Tuntuu hyvältä, että oikoja ei selvästikään pimitä mahdollisia riskejä. Ainakaan enää. Aiemmin hän ei tuonut etuhampaiden kuolemisen riskiä näin voimakkaasti esille, mutta arvostan, että sain tietää siitä edes nyt. Oikoja myös tuntuu varovaiselta. Varovaisuus on ehkä lisääntynyt entisestään, sillä olenhan kuitenkin hänenkin kanssaan keskustellut hoitovirhe-epäilystäni. Hän halunnee hoitaa asiansa niin, että ainakaan jatkoa hoitovirhekeskusteluun ei tule.

Hyvä maku suussa

Nyt se sitten tuli. Palkkio kivusta, tuskasta ja verenvuodatuksesta. Ehkä myös vähän pahasta mielestä. Hammaskeiju nimittäin toi lopulta pieneksi kiitokseksi untuvatakin. Takki on pehmeä kuin ruoka jota olen viime ajat syönyt ja väriltään punainen kuin suulaesta vuotanut veri. Toisaalta se on myös lämmittävä kuin se uutinen, etteivät etuhampaat sittenkään tippuneet. Ymmärtäväinen on tuo meidän hammaskeiju.

Kävin myös leikkauksen jälkeisessä lopputarkistuksessa. Tarkastuksen ajatuksena oli varmistaa, että hampaat ovat vielä suussa ja paraneminen on edennyt suunnitelmien mukaan.. Samalla suuta tarkistaessaan kirurgi irrotti myös tikit.  Tikkien poisto sattui aivan yhtä paljon kuin edelliselläkin kerralla. Vesi valui silmäkulmista ja  pisti irvistämään,  mutta onneksi tämä oli nopeasti ohi. 

Muutoinkin suussa kaikki näytti hyvältä. Hampaat eivät paljoa enää liikkuneet, haavat olivat parantuneet, eikä kirurgin mukaan olisi odotettavissa mitään katastrofaalisia uutisia hampaiden suhteen.  Suurimmat riskit oli nyt oletettavasti vältetty. Oikomishoito voitaisiin aloittaa alkuperäisen  suunnitelman mukaan. Ainoaksi epäselväksi asiaksi jäi korvan lukkoisuus, joka on jatkunut leikkauksen jälkeen. Siihen ei löytynyt mitään selitystä. Täytynee vain toivoa, että se menee aikaa myöten ohi.

Koko hampaidenpoistokeikasta jäi veren maun sijaan oikein hyvä maku suuhun. Palvelu ja tarjottu asiantuntemus oli maallikon arvioimana huippuluokkaa. Tämän kokemuksen jälkeen joudun ehdottomasti tarkistamaan asenteitani kirurgeja ja muuta hoitohenkilökuntaa kohtaan. Ehkä ei kannatakaan ajatella, että nykyisin kaikki hammashoidon asiantuntijat ovat niitä samanlaisia hengityssuojaimiin mumisevia eläviä muumioita, joita tapasin 80-luvulla tai tutkimatta hutkijoita. Voivat olla ihan asemansa ansainneita asiantuntijoitakin.

Lopuksi täytyy todeta, että erikoiset asiat voi tehdä ihmisen onnelliseksi. Se että lopulta sain tikit pois suusta ja että jotenkin hyvin konkreettisella tavalla sain pisteen hampaidenpoistotarinaan, toi huojentuneen mielen. Ihan aikuisten oikeasti tätä samaa leikkausta ei tehdä minulle enää ikinä. Se on ohi nyt.

Keitto ei maistu

Ei tule niin pitkää pimeää, että minusta tulee pelkän keiton syöjä. Näin viikon jälkeen voi jotakuinkin sanoa saaneensa keitoista tarpeekseen. Vaikka olen kokeillut monenlaisia hyviä keittoreseptejä, tekee mieli kunnollista pihviä, hampurilaista, lihapullia ja kaikkea muuta mahdollista purtavaa liharuokaa. Kuin pisteenä iin päälle, aivan kuin kiusaksi postiluukusta tipahti pari kuukautta sitten tilaamani ravintola Gaijinin ihana keittokirja. Niitä reseptejä katsellessa, ei voi kuin vihata omaa keittokuuriaan, joka kestää vielä ainakin kaksi viikkoa.

Jos jatkuvaa kunnon ruuan kaipuuta ei oteta huomioon, ovat asiat edenneet suhteellisen hyvin leikkauksen jälkeen.  Ensimmäiset kolme vuorokautta menivät nukkuessa ja lepäillessä, mutta sen jälkeen elämä on alkanut olla mallillaan. Olen huomannut, että toisen kerran koettuna leikkauksesta toipuminenkin on jotenkin helpompaa. Suu ei tunnu ollenkaan niin oudolta kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Suulaki ei koskaan palautunut edellisen leikkauksen jälkeen aivan entiselleen, joten olin jo ennen leikkausta tottunut suun tunnottomuuteen. Suu on toki arka, mutta edellisestä kerrasta tiedän, että tämä vaihe ei lopulta kestä kauan.  Kivut ovat talttuneet pelkällä Buranalla, eikä varsinaisia pahoja kipuja edes ole ollut.  Tikitkään eivät juuri kauhistuta, etenkin kun tällä kertaa ne oli ommeltu valkoisella lähes huomaamattomalla tikkilangalla.  Ei voi kun ihmetellä, miksi edellisellä kerralla tikit ommeltiin mustalla paksulla langalla jos valkoistakin on olemassa.  Mutta edellisellä kerralla leikkaus tehtiinkin enemmän tai vähemmän  ”takki auki”- meiningillä. Ennen kuin kirurgin takin napit saatiin kiinni, oli pari ylimääräistä hammastakin kiskottu suusta, niin että ehkä tuota mustan langan käytöstä ei tarvitse enempää kysellä.

Huono asia on yhden etuhampaan arkuus. Arkuus ei ole ainakaan vähentynyt päivien kuluessa, pikemminkin lisääntynyt. Ehkä Noora Karma osaisi ennustaa kuinka tälle hampaalle lopulta käy, luutuuko se aikanaan, irtoaako se vai vahingoittuuko muulla tavalla. En jaksa miettiä asiaa vielä tarkemmin, jälkitarkastus on ensi viikolla ja sen jälkeen tilanteesta saanee jotain lisätietoa, ehkä jopa paremman ennusteen kuin Noora kykenisi tarjoamaan.

Toinen ikävä asia on korva, joka on ollut enemmän tai vähemmän lukossa koko leikkauksen jälkeisen ajan.  Aika näyttää onko saman leikkauksella ja tällä ikävällä asialla yhteyttä toisiinsa. Toivottavasti ei.

Mutta näistä ikävistä puolista huolimatta aurinko paistaa ulkona. Sen säde toivottavasti saavuttaa tämänkin prosessin ja pääsen ongelmitta hoitosuunnitelman vaiheeseen kaksi eli hammasrautojen asennukseen.

Hammaskeijulle asiaa

Nyt se on ohi. Tätä leikkausta ei enää tehdä toiste. Todisteena siitä on kaksi lähinnä karjun kulmahampaita muistuttavaa hammasta purkissa. Erään viisaan ystäväni mukaan hammaskeiju on sitä avokätisempi, mitä syvemmältä luusta hampaat irrotetaan.  Niinpä minun tapauksessani hammaskeiju suonee siis hyvin runsaita lahjoja. Odotukset ovat ainakin korkealla. Tuskin ne tuohon yhteen orkideaan jäävät.

Leikkauspäivä alkoi varhain aamulla. Istuin bussissa matkalla leikkauspaikalle aamuhämärissä jo puolen seitsemän aikoihin. Kuvittelin päivän aikana ehtiväni lukemaan pitkän tovin kirjaa, mutta toisin kävi. Välittömästi vuorossa oli verikokeet ja muut rutiinit. Hyvin pian pääsin leikkaussalin puolelle diapamin voimalla. Sielläkään ei ehtinyt juuri odottelemaan, peitot päälle, antureita sinne tänne ja tippaletku kiinni. Sali tuntui olevan täynnä ihmisiä, varsinaisten hoitajien lisäksi paikalla oli vielä harjoittelijoita.. Annoin yhdelle taitavaksi luonnehditulle harjoittelijalle luvan laittaa tippaneulan käteen. Ja kyllä hän sitä laittoikin, niin kauan kunnes lopulta joku muu vielä häntäkin taitavampi laittoi tipan paikalleen. Sen jälkeen sainkin hengitellä hetken ilmaa kuonokopasta ja sitten olinkin ihanasti unten mailla.

Kun heräsin, oli ensimmäinen tajuamani ajatus, että hampaat eivät lähteneet. En ilmeisesti näyttänyt kyllin virkeältä ja asiaa ilmeisesti vielä toistettiin ja seuraavalla kuulemalla jo ymmärsin hampaiden olevan siististi purkissa. Olisin vielä niin mielelläni jatkanut noita ihanan syviä unia, mutta se ei ollut mahdollista.  sentään sain vielä torkkua. Aluksi en edes jaksanut kokeilla miten paljon etuhampaat liikkuvat tai ovatko edes paikallaan. Jonkin ajan päästä totesin, että siinähän ne etuhampaat tuntuvat olevan. Vähän liikkuvina, mutta kuitenkin.  Myös edellisestä leikkauksesta tuttu verenmaku tuntui suussa, samoin tikit, mutta nukutuksen jälkeisessä mielentilassa ei jaksa analysoida kaikkia tuntemuksiaan. Haluaa vain lepäillä.  Siinä torkkuessa ja kipulääkettä nauttiessa koko loppupäivä sitten menikin.  Nukutuksesta toipuminen on yllättävän pitkäkestoista, mutta nukutus on silti ihana asia. Ei voi muuta kuin todeta tämän olleen tuhannesti inhimillisempi tapa kokea hampaiden poisto kuin se puudutuksessa tehty hampaiden väääntäminen.

Kirurgikin tuli toteamaan toimenpiteen onnistumisen. Hampaat saatiin poistettua, yläleuka ei lähtenyt murtumaan ja etuhampaille ei näyttänyt tulevan vahinkoa. Kaikki siis olisi paremmin kuin hyvin. Etuhampaat voivat liikkua jonkin aikaa, eikä etuhampailla pitäisi purra mitään ainakaan kuukauteen. Se tietenkin on hiukan kiusallista, mutta ei tässä tapauksessa mitenkään mullistavaa ja uutta. Olen viime toukokuusta lähtien enemmän tai vähemmän joutunut varomaan puremista ja kuukauden keittoruokakuuri ei tunnu pahalta lainkaan. Jos on edes toiveet olemassa, että näillä hampailla vielä joskus purraan, on kaikki hyvin.

Ja mitä tästä kaikesta tänäpäivänä opin. Aina pahin skenaario ei toteudu minunkaan kohdalla, nukutus on hieno asia ja VALKOISTA lähes huomaamatonta tikkilankaa on olemassa!!

Kaksi yötä kauhuun on

Ylihuomenna se on. Elämäni ensimmäinen nukutus ja leikkaus. Kai tämäkin sitten pitää kokea. Peruuttaakaan ei oikein kannata. Näin ainakin vielä luulen ja näin luulevat kirurgitkin jos kuultuun sanaan on uskominen.

Kirurgilta sain puhelimitse kysymykseeni hyvin asiallista tietoa. Hampaat irrotetaan tällä kerralla ympäriltä nakertamalla, joten etuhampaisiin ei pitäisi tulla vääntöä. Siitä huolimatta on mahdollista, että etuhampaat alkavat liikkumaan, sillä niiden toisella puolella ei ole luuta. Ne ovat nojanneet poistettaviin kulmahampaisiini.

Heiluvat etuhampaat saisi toki kiinnitettyä väliaikaisella kiskolla tai hammasraudoilla paikoilleen ja luutumisen pitäisi tapahtua puolessa vuodessa. Mutta huonossa skenaariossa hampaat eivät luudukaan. Aikuisen oikomishoidossa on myös mahdollista, että juuret alkavat sulaa pois. Tai on mahdollista, että etuhammas tai hampaat viottuvat muulla tavalla leikkauksen aikana. Toki molempien todennäköisyys on pieni. Ainakin oletan, että todennäköisyys on pienempi kuin onnistumisen todennäköisyys.

Mutta jälleen kerran ongelmia voisi syntyä vaikka hampailleni ei tehtäisi mitään. Etuhampaani voisivat alkaa heilumaan iän myötä yhä enemmän ja jos edessä on kulmahampaat, eivät hampaat pääsisi luutumaan normaalisti. Vaikka tarvitsisin implanttihampaita heiluvien tilalle, en niitä voisi saada, mikäli kulmahampaita ei olisi poistettu.

Näyttää olevan elämänkatsomuskysymys miten tulevaisuuden näkee. Tässä vaiheessa voi vapaasti valita itselleen tulevaisuuden kuviksi nuo kauhuskenaariot tai sitten sen onnistumistarinan. Kaikki on mahdollista. Seuraavista päivityksistä se tulee selviämään. Tässä vaiheessa minua lohduttaa se, että kirurgi EHKÄ valitsisi minun tilanteessani itsekin leikkauksen. Jotenkin niin luottamusta herättävää ja rehellistä.

Heikkoa alkaa hirvittää

Kiirettä pitää. On ehdittävä hoitaa sosiaalista elämää, sillä kohta sitä ei ole. Ei ainakaan muutamaan viikkoon. Leikkauksen jälkeen voi hyvinkin mennä viikkoja, ennen kuin pääsen syömään ravintolaruokaa. Siksi olen ollut miltei pakotettu syömään ystävieni kanssa kolmen ruokalajin illallisia useammankin kerran viikon aikana. Myös vararavintoa on hyvä tankata, sillä eihän koskaan tiedä kuinka pitkään nielen pelkkää mehukeittoa.

Mehukeittodieetti edellisen leikkauksen jälkeen oli niin kevyt, että olo oli heikko pelkästä huonosta ravinnosta johtuen. Nyt olen viisastunut ja ostanut jo ennakkoon myös proteiinia sisältäviä juotavia ateriakorvikkeita. Olen varma, että tulen järkyttymään niiden mausta, mutta jos saan niistä edes vähän lisäenergiaa, kestän esanssien maut. Ainakin jos niiden käyttö on väliaikaista. Positiivisesti oletan, että en menetä hampaitani ja pääsen verrattain pian syömään jotain kiinteää ruokaa ja sanomaan lopulliset hyvästit ateriakorvikkeille.

Myös itse leikkaus on hiukan alkanut hirvittää. Onkohan kukaan miettinyt mitä sitten tehdään, jos etuhampaat kuitenkin menetetään leikkauksessa. Entä jos hampaita ei menetetä, mutta jos ne alkavat vain heilua niin kuin kävi ensimmäisen leikkauksen jälkeen?  Ja kuinka paljon saan laittaa rahaa siihen, että mahdolliset leikkauksen aiheuttamat vahingot saadaan korjattua. Päätin varata vielä soittoajan kirurgille näitä kysymyksiä varten. Jos saan arvata, häneltä en vastauksia saa. Todennäköisesti joku heiluvien hampaiden erityisasiantuntija osaisi vastata näihin kysymyksiin. Mutta katsotaan mitä informaatiota minulle tarjotaan.

Olen varautunut kuitenkin pääasiassa siihen vaihtoehtoon, että leikkaus onnistuu ja pääsen suunnitelman mukaisesti oikomishoitoon. Leikkauksen jälkeen väliaikaiset sillat korjataan, mikäli ne ovat murtuneet leikkauksessa. Sitä varten olen varannut jo korjausajan.  Kolmen viikon leikkauksesta toipumisen jälkeen on vuorossa ensimmäinen oikomishoitokäynti ja sitäkin varten kalenterissa on jo aikavaraus odottamassa.

Aikaa tässä prosessissa tuntuu palavan hurjasti. Kun aloitin tämän prosessin ja kuulin ensimmäiset arviot hoidon etenemisestä ja kestosta elettiin vuotta 2011. Aikaa on kulunut 1,5 vuotta ja en ole päässyt edes alkuun. Ihan optimistisin skenaario on, että hoidot kestävät vielä 2 vuotta. Koko hommaan olisi silloin mennyt kolme ja puoli vuotta.  Ehkä vähän päälle nelikymppisenä minulla voisi olla kaunis rivi hampaita.

Kuvat kertoivat

Kahden viikon päästä puhelin soi. Ja siellähän soitteli leukakirurgi.  Kuvat olivat nyt lopulta kertoneet.  Leikkaukseen kannattaisi mennä.  Kulmahampaat saisi pois nakertamalla luuta hampaiden ympäriltä. Tästä nakertamisesta ei pitäisi aiheutua riskiä muille hampaille, mikä tietysti ilahdutti suunnattomasti.  Voisin painajaisunissani nähdä peilikuvassani yläleuasta puuttuvat hampaat, mutta todellisuudessa en tätä tilannetta haluaisi kohdata.

Valitettavasti tiedostan aika hyvin, että vaihtoehtoni ovat vähäiset. Ainoa mahdollisuus saada suu kuntoon, on kestää uusi hammasleikkaus, oikomishoidot ja implanttihampaat. Kaikki muut vaihtoehdot ovat suurempia tai pienempiä kompromisseja.  Ja senkin valitettavasti tiedostan, että hampaiden leikkaamatta jättämiseen liittyy myös riskejä. Aikaa kypsytellä tätä päätöstä on myös kulunut ainakin riittävästi. En oikeastaan ole enää pitkilleen harkinnut sitä, että en leikkaukseen menisi jos sitä minulle suositeltaisiin.

Päädyimme siis sujuvasti keskustelemaan leikkausajasta tämän  selkeästi asiat esittäneen leukakirurgin kanssa.  Sain myös mukavasti itse vaikuttaa leikkauksen ajoitukseen.  Kokemuksesta tiedän, että tätä leikkausta ei kannata ajoittaa lähelle lomamatkoja tai työmatkoja ja onnistuinkin saamaan ajan pikaisesti oikein hyvään ajankohtaan.

 Leikkaus tehtäisiin nukutuksessa. Nukutuksesta minulla ei ole kokemusta ja siihenkin liittynee koko joukko riskejä, mutta tässä tapauksessa nukutus tuntuu pelkästään huojentavalta. Puudutuksessa en tähän leikkaukseen varmasti enää kykenisi.

Sairaslomaa leikkauksen jälkeen tulee todennäköisesti vain päiviä. Voin jo kuvitella itseni työpaikan käytävällä mustat tikkilangat hampaiden välistä roikkuen.   Mutta ehkä vielä ei ole aika murehtia tätä tai muita esteettisiä haittoja.  Pikkuhiljaa olen oppinut, että varsinkin tulevaisuutta on hyvin vaikeaa ennustaa.  Ehdin suunnittelemaan työkuviot hyvin sen jälkeen kun tiedän kuinka pahasti hammasvammaisena leikkauksesta palaan.  Ja sitä paitsi olen varma, että näin lähes nelikymppisenä itsetuntoni kyllä kestää tästä leikkauksesta syntyvät esteettiset ongelmat, etenkin jos nämä jäljellä olevat vähät hampaat säilyvät suussa.

Pieni annos röntgensäteitä

Sen lisäksi, että ”luottokirurgini” olisi lahja ihan mihin tahansa yritykseen markkinointiorganisaatioon, hän olisi voinut myös olla mainio keulakuva Positiivareille, noille positiivisen ajattelun edistäjille.  Ainakin aikakäsitys oli kovin myönteinen. Hänen mukaansa selvyys etenemisestä, ehkä jopa leikkauskin olisi voitu hoitaa ennen joulua.  Joulu kuitenkin tuli ja meni. Monta puhelinsoittoa ja soittopyyntöä myöhemmin sain ajan röntgeniin ja konsultaatiokäynnille.

Terveydenhuollon saralla, edes terveydenhuollon yrityksissä, monetkaan liike-elämän periaatteet eivät päde. Huomaan olevani myönteisesti yllättynyt aina kun tapaan hyvin käyttäytyvän, ystävällisen lääkärin. Liike-elämässä huomaan taas yllättyväni, jos näen huonosti käyttäytyvän tai sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneen henkilön. Liike-elämässä hyvä käytös ja ystävällisyys ovat perusedellytyksiä, mahdollisesti enemmän arvostettuja ominaisuuksia. Liike-elämässä laadukasta asiakaspalvelua pidetään pääsääntöisesti hyveenä ja asiakas on kuningas.  Terveydenhuollon saralla asetelma on toinen. Asiakkaan on parasta olla nöyrä ja kiitollinen siitä vähästä mitä saa. Kun usean soittopyynnön jälkeen lopulta saan soiton, koen että minun tulisi olla tästä vain kiitollinen. Valittaminen siitä, ettei soittopyyntöön vastattu, tuntuu kohtuuttomalta. Jos jätän soittopyynnön autokauppiaalle ja pyyntöön ei vastata, voin katkaista koko asiakassuhteen ja marssia siihen seuraavaan autokauppaan.  Toimiminen tässä terveydenhuollon täysin erilaisessa maailmassa vaatisi erityisohjeita.. Pieni ”Selviä terveydenhoidon viidakossa” opas voisi kertoa, kuinka kaikki lupaukset tulee kyseenalaistaa, kaikki asiat varmistaa useaan kertaan, asioiden etenemistä seurattava silloinkin kun asioiden pitäisi olla kunnossa.. Opas voisi myös korostaa sitä, että soittopyyntöihin ei useinkaan vastata. Kunnon opas vähentäisi turhautumista –ainakin mahdollisesti.

Tänään kohtasin taas myönteiseksi yllätyksekseni aivan normaalin kirurgin. Mutta vastauksia ei vielä tullut. Se mitä sain, oli pieni annos röntgensäteitä.  Vastauksia siihen, kannattaako leikkausta tehdä, saan vasta sen jälkeen kun kaikki röntgenkuvat ovat kasassa ja neuvottelut kirurgien kesken käyty. Kirurgin mukaan selvää oli, että sekä leikkaamisessa että leikkaamatta jättämisessä on riskejä. Kysymys on vain siitä, kumman riskit ovat suuremmat. Itseäni jäi mietityttämään, miksi leikkausta markkinoitiin minulle alun perin riskittömänä rutiinioperaationa. Tämäkin kirurgi mainitsi riskit heti lyhyen kuvien katselun ja tutkimuksen jälkeen.  Kyse tuskin on ollut siitä, että kirurgi ei olisi riskejä ymmärtänyt, hän ei ole niitä vain siinä tilanteessa halunnut tuoda julki.

Asian pitäisi edetä jälleen ”ensi viikolla”. Odotan jännityksellä minkä mittaiseksi viikko määrittyy terveydenhuollon sektorilla.

Vuoden 2013 puhtaimmat hampaat!

Kävinpä vaihteeksi ihan perinteisessä hammastarkastuksessa. Siis sellaisessa, jossa normaalihampaisetkin tapaavat säännöllisesti käydä.  Se oli hieno kokemus. Ei masentavia keskusteluja, joiden lopputuloksena valittavaksi jää vain huonoja vaihtoehtoja. Ei puudutuspiikkejä, ei kipuja eikä poran ääntä.

Joskus luin ihmisestä, joka saattoi nukahtaa hammaslääkärin tuoliin tarkastuksessa. Tällaista ihmistä en voinut aiemmin ymmärtää, mutta nyt ymmärrän senkin. Itsekin olisin voinut kuvitella ottavani tarkastuksen aikana pienet tirsat. Aiemmin tapasin jännittää pelkkää tarkastusta niin paljon, että vapisin kuin haavanlehti jo odotushuoneessa.

Tämä on paljon markkinoitua pelon kohtaamista. Kun on kokenut sen, mitä on vuosia eniten pelännyt, asioiden mittasuhteet muuttuvat. Kun suulaki on leikattu auki ja hampaita revitty irti, ei hampaiden katseleminen enää sen jälkeen yksinkertaisesti pelota.  Mutta ihan rehellisesti sanottuna olisin tuon pelon voinut ihan hyvin jättää kohtaamattakin. Ehkä olisi pienempi paha vapista kerran vuodessa hammastarkastuksessa kuin maata siinä keinonahkalla kelmeiden tutkintavalojen alla tyynen rauhallisesti, mutta ilman paria hammasta.

”Oikea” hammastarkastushammaslääkärini on ihana. Osaa käsitellä pelkopotilaita, mutta myös tällaisia hammasvammaisia ex-pelkopotilaita. Hänen kannustavuutensa on mainiota. Väliaikaiset kuitusillat ovat kuulemma kauniit. Itse asiassa olen itse aivan samaa mieltä. Jos kestäisivät ja eivät tuntuisi suussa niin omituiselta, en luopuisi näistä koskaan.  Mutta mikä parasta, sain myös erityismaininnan vuoden 2013 puhtaimmista ja parhaiten hoidetuista hampaista.  En anna haitata, että vuotta 2013 on eletty vasta kaksi viikkoa. Otan tästä kunniamaininnasta kaiken irti ja elän siinä uskossa, että voittajaani ei tänä vuonna löydykään niiden jäljellä olevien 11 kuukauden aikana.