Hyviä ja huonoja uutisia, enimmäkseen huonoja

Pääsin lopultakin poistattamaan tikkejä suustani. Mustat roikkuvat langat olivat todella epäesteettisiä ja suoraan sanoen olin jo ehtinyt odottaa tätä päivää.  Kysyin sattuuko poisto ja lääkäri totesi, ettei satu.  Mutta sattuihan se. Vedet silmissä kestin tämänkin, onneksi vain muutamien minuuttien koitoksen. Mutta pahempaa oli luvassa.

Hammaslääkäri ilmoitti, että he olivat keskustelleet oikojahammaslääkärin kanssa siitä, mitä hampailleni nyt tehdään, kun pysyvät hampaat eivät kitalaesta irronneetkaan leikkauksessa. Oikojan mukaan suunniteltua oikomishoitoa ei voidakaan tehdä. Eikä implanteille riittäisi kunnollista tilaa ilman oikomishoitoa.   Nyt hiljeni jopa mieheni, joka väittää, että minulla on tapana pelätä turhaan niitä kaikkein pahimpia skenaarioita. Nyt en todella pelännytkään turhaan.

Miten kirurgi voi irrottaa maitokulmahampaani, vaikka pysyvät hampaat eivät lähdekään irti ja estävät oikomishoidon ja implanttien laiton?  Oikojahammaslääkäri oli luvannut ennen leukakirurgin konsultaatiokäyntiäni käydä läpi tilanteeni leukakirurgin kanssa ja leukakirurgi oli siis täysin tietoinen tulevasta oikomishoidosta ja implanttien laitosta.

Jos kirurgi olisi toiminut viisaasti, hänen olisi vähintäänkin pitänyt kysyä, haluanko että maitohampaani poistetaan kun hoitosuunnitelma voisi muuttua rajusti tai hoito voisi käydä mahdottomaksi. Kysyttäessä olisin taatusti jättänyt leikin kesken ja pitänyt maitohampaat paikallaan. Ja miksi leukakirurgi vakuutteli ennen leikkausta tehdyllä konsultaatiokäynnilläni, että kulmahampaat saadaan varmasti pois. Epäilenpä, että jonkinmoinen riski hampaiden jäämisestä paikoilleen olisi voinut olla lausuttavissa jo silloin ääneen. Jos kirurgi olisi tuonut tämän vaihtoehdon esille, olisin jo etukäteen halunnut keskustella siitä, miten edetään jos pysyvät hampaat eivät lähdekään. Olisin voinut tuoda esille, että silloin maitohampaat jätetään toistaiseksi paikoilleen. Leukakirurgin aiemmasta neuvosta huolimatta tätä järkytystä en ollut valmis kohtaamaan huumorilla. Huumorintajuni raja asettuu jotakuinkin tähän.

Hammaslääkäri luultavasti ymmärsi järkytykseni ja vakuutti, että hampaattomana en joudu loppuelämääni silti viettämään. Implanttimahdollisuutta voidaan vielä pohtia, mahdollisesti joitakin muitakin ratkaisuja. Aukot hammasrivissä saataisiin siis todennäköisesti tilkittyä, mutta purentaani tuskin voidaan korjata.

Hammaslääkäri lupasi ilmoittaa etenemisestä viimeistään maanantaina. Jään siis odottamaan uusia uutisia. Harmikseni tämä kaikki on totta, ei pahaa unta. Tämän kanssa olisi vain elettävä. Mietin olisiko minun pitänyt osata toimia jotenkin toisin. Olisiko minun pitänyt konsultoida etukäteen hammasleikkauksesta toista leukakirurgia? Olisiko pitänyt varmistaa, että oikojahammaslääkäri on varmasti käynyt hoitosuunnitelmani kirurgin kanssa läpi? Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että asiantuntijoihin tai asiantuntijoiden väliseen kommunikaatioon ei voi luottaa ja potilaan pitäisi varmistella tiedonkulkua. Olo tuntuu katkeralta.