Leikkauspäivä

Valmistauduin leikkaukseen tekemällä virkistäytymismatkan mukavaan saksalaiseen pikkukaupunkiin. Parsaa syödessä ja seudun viinitarjontaan tutustuessa hammasleikkaus oli varsin kaukainen ajatus. Lento Suomeen saapui yöllä, joten en ehtinyt kokemaan leikkauksen vuoksi edes unetonta yötä. Ajatukset olivat tiiviisti muualla.

Aika leikkaukseen oli 18:30 ja minun oli määrä tulla paikalle puolta tuntia aiemmin esilääkitystä varten. En tiedä kumpaa tullessani jännitin enemmän, sitä miten esilääkitys sekoittaa pääni vai sitä miten leikkaus sujuu.

Sain esilääkityksen ja jäin innolla odottamaan kuinka tajuntani hämärtyisi. Valitettavasti tajusin puoli tuntia lääkkeen ottamisen jälkeenkin odotushuoneen television uutiset yhtä kirkkaasti kuin uutiset kotisohvalla. Esilääkkeen määrä oli minulle liian pieni. Kun vuoroni tuli, pystyin kuitenkin reippain mielin asettumaan leikkaustuoliin. Ehdottomasti tajusin tilanteen ja kaiken ympärillä tapahtuvan aivan liian hyvin.

Ensin sain antibiootin ja sitten purskuteltavaa suuvettä. Kirurgi aloitti toimenpiteet puudutuksella. Puudutuspiikki sattui hiukan, mutta erityisen ikävää oli tunne siitä, että koko kitalaki turpoaa ja nieleminenkin on hankalaa. Hyvin nopeasti tuntemukseen kuitenkin tottui. Suuhun laitettiin vielä laite pitämään suuta auki, pään päälle laitettiin liina, jossa oli aukko vain suulle. Ja lopulta kaikki oli valmista kirurgin veitselle.

Vaikka suu ei tunne mitään, kaikki äänet, tärinät ja vedot tuntuvat. Mielellään tästä kaikesta olisi täysin tietämätön. Tunsin kun luuta porattiin, hammasta vedettiin. Tunsin kuinka kitalaen hampaat eivät kuitenkaan irronneet. Vain maitohampaat irtosivat. Kipua en tuntenut, vaikka sitä vähän jännitinkin. Sain tikkejä suuhuni. Vasta kotona tajusin, että tikkien paksut mustat langat oli vedetty etuhampaiden väleihin koristeeksi.

Pian kaikki oli ohi. Istuin tuoliin veriset tupot suussa.  Kirurgi totesi, ettei pysyviä luutuneita hampaita kannattanut irrottaa. Etuhampaat olisivat voineet samalla irrota tai vahingoittua. Implantit saisin silti. Ja oikomishoidostakin kirurgi puhui. Implanttijuuria pääsisin laittamaan syys-lokakuussa. Olo oli niin järkyttynyt, etten kyennyt ajattelemaan mitään syksyyn saakka. Kunhan selviäisin tästä leikkauksesta edes kotiin asti.

Kotimatkalla haettiin lääkkeet kotihoitoon apteekista. Suu oli jonkin verran kipeä puudutuksen hävitessä. Pelkäsin, että pian kivut ovat sietämättömät. Kipu kuitenkin hävisi lähes kokonaan hyvin pian ilman Buranaa vahvempia särkylääkkeitä.  Nukkumaan menin paperitupot suussa, sillä verta tuli vielä monen tunnin jälkeenkin.

Kotimatkalla itkin ehkä järkytyksestä tai yksinkertaisesti siitä, että kaikki oli ohi. ”Millaista oli?” – kysymykseen oli helppo vastata. ”Kauheinta ikinä”.  Siinä lauseessa ei onneksi ollut ässää ” Parasta ikinä” ei olisi ne veriset tupot suussa ja kitalaki turvonneena saanut sanotuksikaan.