Hyviä ja huonoja uutisia, enimmäkseen huonoja

Pääsin lopultakin poistattamaan tikkejä suustani. Mustat roikkuvat langat olivat todella epäesteettisiä ja suoraan sanoen olin jo ehtinyt odottaa tätä päivää.  Kysyin sattuuko poisto ja lääkäri totesi, ettei satu.  Mutta sattuihan se. Vedet silmissä kestin tämänkin, onneksi vain muutamien minuuttien koitoksen. Mutta pahempaa oli luvassa.

Hammaslääkäri ilmoitti, että he olivat keskustelleet oikojahammaslääkärin kanssa siitä, mitä hampailleni nyt tehdään, kun pysyvät hampaat eivät kitalaesta irronneetkaan leikkauksessa. Oikojan mukaan suunniteltua oikomishoitoa ei voidakaan tehdä. Eikä implanteille riittäisi kunnollista tilaa ilman oikomishoitoa.   Nyt hiljeni jopa mieheni, joka väittää, että minulla on tapana pelätä turhaan niitä kaikkein pahimpia skenaarioita. Nyt en todella pelännytkään turhaan.

Miten kirurgi voi irrottaa maitokulmahampaani, vaikka pysyvät hampaat eivät lähdekään irti ja estävät oikomishoidon ja implanttien laiton?  Oikojahammaslääkäri oli luvannut ennen leukakirurgin konsultaatiokäyntiäni käydä läpi tilanteeni leukakirurgin kanssa ja leukakirurgi oli siis täysin tietoinen tulevasta oikomishoidosta ja implanttien laitosta.

Jos kirurgi olisi toiminut viisaasti, hänen olisi vähintäänkin pitänyt kysyä, haluanko että maitohampaani poistetaan kun hoitosuunnitelma voisi muuttua rajusti tai hoito voisi käydä mahdottomaksi. Kysyttäessä olisin taatusti jättänyt leikin kesken ja pitänyt maitohampaat paikallaan. Ja miksi leukakirurgi vakuutteli ennen leikkausta tehdyllä konsultaatiokäynnilläni, että kulmahampaat saadaan varmasti pois. Epäilenpä, että jonkinmoinen riski hampaiden jäämisestä paikoilleen olisi voinut olla lausuttavissa jo silloin ääneen. Jos kirurgi olisi tuonut tämän vaihtoehdon esille, olisin jo etukäteen halunnut keskustella siitä, miten edetään jos pysyvät hampaat eivät lähdekään. Olisin voinut tuoda esille, että silloin maitohampaat jätetään toistaiseksi paikoilleen. Leukakirurgin aiemmasta neuvosta huolimatta tätä järkytystä en ollut valmis kohtaamaan huumorilla. Huumorintajuni raja asettuu jotakuinkin tähän.

Hammaslääkäri luultavasti ymmärsi järkytykseni ja vakuutti, että hampaattomana en joudu loppuelämääni silti viettämään. Implanttimahdollisuutta voidaan vielä pohtia, mahdollisesti joitakin muitakin ratkaisuja. Aukot hammasrivissä saataisiin siis todennäköisesti tilkittyä, mutta purentaani tuskin voidaan korjata.

Hammaslääkäri lupasi ilmoittaa etenemisestä viimeistään maanantaina. Jään siis odottamaan uusia uutisia. Harmikseni tämä kaikki on totta, ei pahaa unta. Tämän kanssa olisi vain elettävä. Mietin olisiko minun pitänyt osata toimia jotenkin toisin. Olisiko minun pitänyt konsultoida etukäteen hammasleikkauksesta toista leukakirurgia? Olisiko pitänyt varmistaa, että oikojahammaslääkäri on varmasti käynyt hoitosuunnitelmani kirurgin kanssa läpi? Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että asiantuntijoihin tai asiantuntijoiden väliseen kommunikaatioon ei voi luottaa ja potilaan pitäisi varmistella tiedonkulkua. Olo tuntuu katkeralta.

Syöminen sujuu

Suun parannnuttua koko ajan, olen keskittynyt hyvän ruuan valmistamiseen ja suunnittelemiseen. Keittokuuri ei selvästikään ole minun lajini. Pitkään aikaan en ole lukenut ruokalehtiä niin innokkaasti kun nyt. On nautinto saada syödä edes lähes normaalisti. Haukkaaminen ei edelleenkään tunnu hyvältä, mutta muuten pureskelu sujuu jo mainiosti.

Roikkuvat ja hampaiden välissä törröttävät tikkilangat ärsyttivät niin paljon, että soitin hammaslääkäriasemalle kysyäkseni mitä niille tulisi tehdä. Olin kokeillut nyppäistä niitä itse pois huonolla menestyksellä. Selvästi tikit vaativat järeämmät otteet. Sain ajan tikkien poistoon heti loppuviikoksi. Tikit eivät aina sula itsestään pois.

Samalla soittaessani pyysin, että oikojahammaslääkäri olisi yhteydessä kirurgiin, mikäli kitalaessa olevat hampaani haittaisivat oikomista. En halunnut, että asia tulee oikojahammaslääkärille yllätyksenä kun ensi viikolla menen asennuttamaan hammasrautoja. Enkä itse halunnut olla välikätenä asian selvittämisessä.  Kaikki tuntui tämänkin asian kohdalla sujuvan ongelmitta.

Hyvä ruoka parempi mieli

Lauantaina viisi päivää leikkauksen jälkeen lankesin ensimmäistä kertaa kiinteään ruokaan. Kanakastike tuoksui niin vastustamattomalta, että päätin kokeilla sen syömistä turralla suullani. Hyvinhän se onnistui, pureminen vain täytyi hoitaa takahampailla. Ennen keittokuuria en ajatellutkaan kuinka tärkeä osa elämääni hyvä ruoka on. Nyt vajaan viikon keittokuurin jälkeen osaan arvostaa uudella tavalla normaalia arkiruokaa viikonloppuherkuista puhumattakaan.

Jostain syystä olokin on kohentunut. Enää ei ole sitä käsittämätöntä väsymystä ja oudon vetelää oloa, josta vielä loppuviikosta kärsin. Vaivana on vain tunnoton muovinen outo tunne suussa ja ikävät tikit, jotka eivät näytäkään nopealla aikataululla sulavan pois suusta. 

Ei ole hyvästä olla tyhjännauraja

Vaikka olin valmistautunut viikon kestävään kotiarestiin, päivä leikkauksen jälkeen uskaltauduin jo käymään lähikaupassa ja vauvan kanssa puistossa. Ennen uloslähtemistä olin toki huolellisesti tarkistanut peilin edessä, näkyykö karmaiseva hammasrivistöni ulkopuolisille. Onnekseni puhuessani etuhampaiden välistä pujotetut mustat tikkilangat eivät näkyneet, eivätkä puuttuvat hampaatkaan erottuneet. Karu totuus paljastuisi kanssaihmisille ainoastaan hymyillessä ja nauraessa. Päätin siis ulkoilla vakavamielisesti, eihän muutenkaan ole hyvästä olla mikään tyhjännauraja.

Urheileminen ei ollut suositeltavaa viikon sisällä leikkauksesta, enkä edes harkinnut juoksulenkille lähtemistä.  Jostain syystä pieni vaunukävelykin tuntui väsyttävän käsittämättömän paljon. Mietin johtuisiko väsymys kevyestä keittoruuasta vai antibiootista ja Buranasta. Vai kenties stressin laukeamisesta, kun se pelätty hammasleikkaus oli ohi. Joka tapauksessa olo oli oudon vetelä

Se veti hampaat pois kysymättä

Aamulla heräsin verenmaku suussa. Olo oli kuitenkin jo parempi. Verenvuoto oli lakannut, särkyjä ei ollut, ainoastaan tosi arka suu.  Varovasti pääsin tutkimaan peilin edessä miltä näyttäisin ilman kulmahampaita. Tikkien mustat langat törröttivät etuhampaiden välistä ja poistettujen hampaiden kohdat näyttivät kummalliselta. Näky ei ollut liian hyvä, mutta tähän ikään ehtineelle ei katastrofikaan. Pienet kauneusvirheet eivät tässä iässä saata ihmistä enää pois tolaltaan. Voin vain olla onnellinen, että en joutunut kokemaan tätä teini-ikäisenä, silloin kun yksi finnikin sai elämän sekaisin.

Vaikka ulkonäkö ei huolettanut, mieleen alkoi tulla pelko siitä, miten oikomishoito etenee kun kulmahampaita ei saatukaan pois kitalaesta. Implantithan eivät mahtuisi hammasrivistöön ilman oikomishoitoa ja mikäli oikomishoitoa ei voitaisi tehdä, jäisin siis ilman kahta kulmahammasta. Tilanne voisi siis pahimmillaan olla pahempi kuin alkutilanne. Ilman mitään toimenpiteitä uhkana olisi ollut vain yhden kulmahampaan menetys  Pahimpaan skenaarioon olisi vaikea suhtautua huumorilla.. Jos minulta olisi kesken leikkauksen kysytty, poistetaanko maitohampaat, en olisi varmasti siihen uskaltanut tästä syystä antaa lupaa. Olisin halunnut varmistaa asian oikojalta.

Päätin kuitenkin olla murehtimatta asiaa. Tämä oli todennäköisesti se hetki, jolloin ihmisen vain pitää luottaa asiantuntijoihin.. Kirurgi oli täysin tietoinen oikomishoidosta ja tulevista implanteista, joten tuskinpa hän olisi ottanut maitohampaita pois, jos oikominen ei olisi ollut mahdollista. 

Leikkauspäivä

Valmistauduin leikkaukseen tekemällä virkistäytymismatkan mukavaan saksalaiseen pikkukaupunkiin. Parsaa syödessä ja seudun viinitarjontaan tutustuessa hammasleikkaus oli varsin kaukainen ajatus. Lento Suomeen saapui yöllä, joten en ehtinyt kokemaan leikkauksen vuoksi edes unetonta yötä. Ajatukset olivat tiiviisti muualla.

Aika leikkaukseen oli 18:30 ja minun oli määrä tulla paikalle puolta tuntia aiemmin esilääkitystä varten. En tiedä kumpaa tullessani jännitin enemmän, sitä miten esilääkitys sekoittaa pääni vai sitä miten leikkaus sujuu.

Sain esilääkityksen ja jäin innolla odottamaan kuinka tajuntani hämärtyisi. Valitettavasti tajusin puoli tuntia lääkkeen ottamisen jälkeenkin odotushuoneen television uutiset yhtä kirkkaasti kuin uutiset kotisohvalla. Esilääkkeen määrä oli minulle liian pieni. Kun vuoroni tuli, pystyin kuitenkin reippain mielin asettumaan leikkaustuoliin. Ehdottomasti tajusin tilanteen ja kaiken ympärillä tapahtuvan aivan liian hyvin.

Ensin sain antibiootin ja sitten purskuteltavaa suuvettä. Kirurgi aloitti toimenpiteet puudutuksella. Puudutuspiikki sattui hiukan, mutta erityisen ikävää oli tunne siitä, että koko kitalaki turpoaa ja nieleminenkin on hankalaa. Hyvin nopeasti tuntemukseen kuitenkin tottui. Suuhun laitettiin vielä laite pitämään suuta auki, pään päälle laitettiin liina, jossa oli aukko vain suulle. Ja lopulta kaikki oli valmista kirurgin veitselle.

Vaikka suu ei tunne mitään, kaikki äänet, tärinät ja vedot tuntuvat. Mielellään tästä kaikesta olisi täysin tietämätön. Tunsin kun luuta porattiin, hammasta vedettiin. Tunsin kuinka kitalaen hampaat eivät kuitenkaan irronneet. Vain maitohampaat irtosivat. Kipua en tuntenut, vaikka sitä vähän jännitinkin. Sain tikkejä suuhuni. Vasta kotona tajusin, että tikkien paksut mustat langat oli vedetty etuhampaiden väleihin koristeeksi.

Pian kaikki oli ohi. Istuin tuoliin veriset tupot suussa.  Kirurgi totesi, ettei pysyviä luutuneita hampaita kannattanut irrottaa. Etuhampaat olisivat voineet samalla irrota tai vahingoittua. Implantit saisin silti. Ja oikomishoidostakin kirurgi puhui. Implanttijuuria pääsisin laittamaan syys-lokakuussa. Olo oli niin järkyttynyt, etten kyennyt ajattelemaan mitään syksyyn saakka. Kunhan selviäisin tästä leikkauksesta edes kotiin asti.

Kotimatkalla haettiin lääkkeet kotihoitoon apteekista. Suu oli jonkin verran kipeä puudutuksen hävitessä. Pelkäsin, että pian kivut ovat sietämättömät. Kipu kuitenkin hävisi lähes kokonaan hyvin pian ilman Buranaa vahvempia särkylääkkeitä.  Nukkumaan menin paperitupot suussa, sillä verta tuli vielä monen tunnin jälkeenkin.

Kotimatkalla itkin ehkä järkytyksestä tai yksinkertaisesti siitä, että kaikki oli ohi. ”Millaista oli?” – kysymykseen oli helppo vastata. ”Kauheinta ikinä”.  Siinä lauseessa ei onneksi ollut ässää ” Parasta ikinä” ei olisi ne veriset tupot suussa ja kitalaki turvonneena saanut sanotuksikaan.