Hampaan kuolemaa odotellessa

Viikonlopun verran lähes normaalisti ruokailtuani, oli aika lopettaa tämä ylenpalttinen normaalius. On jälleen aika varoa puremista. Tällä kertaa sekä etu- että takahampailla. Tänä keväänä ei todellakaan tarvitse turvautua naistenlehtien dieettivinkkeihin, kilot karisevat kuin itsestään, vaikkei edes tarvetta olisi.

Kävin ensimmäistä kertaa toisen leikkauksen jälkeen oikojalla. Oikojalta sain kotiin viemisiksi takahampaiden väliin kummalliset kumilenkit, jotka tekevät tilaa jollekin järeämmälle kojeelle. Vaikka kumilenkit ovat ohuet, niiden seurauksena koko ylärivi tuntuu oudolta, kiristävältä ja puremista todella tekee mieli välttää.  

Mutta tämä on vain alkusoittoa. Pureminen tulee olemaan vaikeata pitkään. Oikojahammaslääkärin varovainen arvio hoidon kestosta on puolitoista vuotta. Siinä ajassa sekä ylärivin takahampaita olisi siirrelty, hammasvälejä hiottu ja etuhampaita siirretty tilan saamiseksi. Alaleuka jätettäisiin ennalleen silläkin seurauksella, että ongelmaksi oikomisen jälkeen jää syväpurenta. Mutta kaikkea ei voi saada, eikä aina kannata tavoitellakaan.

Jälkeenpäin jäin vain hiukan ihmettelemään, miksi oikojan hoitosuunnitelma oli keventynyt alkuperäisestä. Alunperin piti myös alaleuka oikoa. Mutta kiitollisuudella otan vastaan kaiken, mikä vähentää hampaiden kiristystä, riskejä ja kustannuksia. Ja päätös jättää oikomatta alaleuka vähentää ainakin kustannuksia, riskeistä ja hampaiden kiristyksestä en tiedä vielä.

Yllättävää ja hiukan masentavaa oli se, että oikoja piti selvästi melko todennäköisenä, että joku tai jotkut yläetuhampaistani voivat kuolla leikkauksen jälkeen. Selitin, että kirurgi kertoi leikkauksen onnistuneen ja jälkitarkistuksessakin kirurgi piti epätodennäköisenä, että hampaille kävisi jotain leikkauksen vuoksi.  Oikojan näkemys oli silti toinen.  Hänen mukaansa hampaan kuoleminen voi näkyä vasta jonkin ajan kuluttua ja minun tapauksessani se olisi täysin mahdollista. Mutta kuulemma on myös mahdollista, etteivät hampaat kuole. Kiitos ja Aamen.  Hampaiden elossa oloa yritettiin tutkia jopa ilmeisesti pieniä sähköimpulsseja, lääkärin sanoin ”pientä kipua”  antavalla laitteella, joka onnekseni tai epäonnekseni ei kuitenkaan toiminut. Silmämääräisellä tutkimisella ilmeisesti näytti siltä, että hampaat kuitenkin ovat vielä elossa.

 Kirurgin näkemyksestä poiketen oikoja ei pitänyt turvallisena etuhampaiden oikomisen aloittamista vielä, sillä oikominen voisi entisestään lisätä neljän etuhampaan kuolemisen riskiä. Etuhampaiden oikominen alkaisi vasta kesälomien jälkeen.  En todella haluaisi nähdä sitä päivää, kun etuhampaat alkavat tummumaan ja lähtölaskenta juurihoitoon alkaa.

Tuntuu hyvältä, että oikoja ei selvästikään pimitä mahdollisia riskejä. Ainakaan enää. Aiemmin hän ei tuonut etuhampaiden kuolemisen riskiä näin voimakkaasti esille, mutta arvostan, että sain tietää siitä edes nyt. Oikoja myös tuntuu varovaiselta. Varovaisuus on ehkä lisääntynyt entisestään, sillä olenhan kuitenkin hänenkin kanssaan keskustellut hoitovirhe-epäilystäni. Hän halunnee hoitaa asiansa niin, että ainakaan jatkoa hoitovirhekeskusteluun ei tule.

Hyvä maku suussa

Nyt se sitten tuli. Palkkio kivusta, tuskasta ja verenvuodatuksesta. Ehkä myös vähän pahasta mielestä. Hammaskeiju nimittäin toi lopulta pieneksi kiitokseksi untuvatakin. Takki on pehmeä kuin ruoka jota olen viime ajat syönyt ja väriltään punainen kuin suulaesta vuotanut veri. Toisaalta se on myös lämmittävä kuin se uutinen, etteivät etuhampaat sittenkään tippuneet. Ymmärtäväinen on tuo meidän hammaskeiju.

Kävin myös leikkauksen jälkeisessä lopputarkistuksessa. Tarkastuksen ajatuksena oli varmistaa, että hampaat ovat vielä suussa ja paraneminen on edennyt suunnitelmien mukaan.. Samalla suuta tarkistaessaan kirurgi irrotti myös tikit.  Tikkien poisto sattui aivan yhtä paljon kuin edelliselläkin kerralla. Vesi valui silmäkulmista ja  pisti irvistämään,  mutta onneksi tämä oli nopeasti ohi. 

Muutoinkin suussa kaikki näytti hyvältä. Hampaat eivät paljoa enää liikkuneet, haavat olivat parantuneet, eikä kirurgin mukaan olisi odotettavissa mitään katastrofaalisia uutisia hampaiden suhteen.  Suurimmat riskit oli nyt oletettavasti vältetty. Oikomishoito voitaisiin aloittaa alkuperäisen  suunnitelman mukaan. Ainoaksi epäselväksi asiaksi jäi korvan lukkoisuus, joka on jatkunut leikkauksen jälkeen. Siihen ei löytynyt mitään selitystä. Täytynee vain toivoa, että se menee aikaa myöten ohi.

Koko hampaidenpoistokeikasta jäi veren maun sijaan oikein hyvä maku suuhun. Palvelu ja tarjottu asiantuntemus oli maallikon arvioimana huippuluokkaa. Tämän kokemuksen jälkeen joudun ehdottomasti tarkistamaan asenteitani kirurgeja ja muuta hoitohenkilökuntaa kohtaan. Ehkä ei kannatakaan ajatella, että nykyisin kaikki hammashoidon asiantuntijat ovat niitä samanlaisia hengityssuojaimiin mumisevia eläviä muumioita, joita tapasin 80-luvulla tai tutkimatta hutkijoita. Voivat olla ihan asemansa ansainneita asiantuntijoitakin.

Lopuksi täytyy todeta, että erikoiset asiat voi tehdä ihmisen onnelliseksi. Se että lopulta sain tikit pois suusta ja että jotenkin hyvin konkreettisella tavalla sain pisteen hampaidenpoistotarinaan, toi huojentuneen mielen. Ihan aikuisten oikeasti tätä samaa leikkausta ei tehdä minulle enää ikinä. Se on ohi nyt.

Keitto ei maistu

Ei tule niin pitkää pimeää, että minusta tulee pelkän keiton syöjä. Näin viikon jälkeen voi jotakuinkin sanoa saaneensa keitoista tarpeekseen. Vaikka olen kokeillut monenlaisia hyviä keittoreseptejä, tekee mieli kunnollista pihviä, hampurilaista, lihapullia ja kaikkea muuta mahdollista purtavaa liharuokaa. Kuin pisteenä iin päälle, aivan kuin kiusaksi postiluukusta tipahti pari kuukautta sitten tilaamani ravintola Gaijinin ihana keittokirja. Niitä reseptejä katsellessa, ei voi kuin vihata omaa keittokuuriaan, joka kestää vielä ainakin kaksi viikkoa.

Jos jatkuvaa kunnon ruuan kaipuuta ei oteta huomioon, ovat asiat edenneet suhteellisen hyvin leikkauksen jälkeen.  Ensimmäiset kolme vuorokautta menivät nukkuessa ja lepäillessä, mutta sen jälkeen elämä on alkanut olla mallillaan. Olen huomannut, että toisen kerran koettuna leikkauksesta toipuminenkin on jotenkin helpompaa. Suu ei tunnu ollenkaan niin oudolta kuin ensimmäisen leikkauksen jälkeen. Suulaki ei koskaan palautunut edellisen leikkauksen jälkeen aivan entiselleen, joten olin jo ennen leikkausta tottunut suun tunnottomuuteen. Suu on toki arka, mutta edellisestä kerrasta tiedän, että tämä vaihe ei lopulta kestä kauan.  Kivut ovat talttuneet pelkällä Buranalla, eikä varsinaisia pahoja kipuja edes ole ollut.  Tikitkään eivät juuri kauhistuta, etenkin kun tällä kertaa ne oli ommeltu valkoisella lähes huomaamattomalla tikkilangalla.  Ei voi kun ihmetellä, miksi edellisellä kerralla tikit ommeltiin mustalla paksulla langalla jos valkoistakin on olemassa.  Mutta edellisellä kerralla leikkaus tehtiinkin enemmän tai vähemmän  ”takki auki”- meiningillä. Ennen kuin kirurgin takin napit saatiin kiinni, oli pari ylimääräistä hammastakin kiskottu suusta, niin että ehkä tuota mustan langan käytöstä ei tarvitse enempää kysellä.

Huono asia on yhden etuhampaan arkuus. Arkuus ei ole ainakaan vähentynyt päivien kuluessa, pikemminkin lisääntynyt. Ehkä Noora Karma osaisi ennustaa kuinka tälle hampaalle lopulta käy, luutuuko se aikanaan, irtoaako se vai vahingoittuuko muulla tavalla. En jaksa miettiä asiaa vielä tarkemmin, jälkitarkastus on ensi viikolla ja sen jälkeen tilanteesta saanee jotain lisätietoa, ehkä jopa paremman ennusteen kuin Noora kykenisi tarjoamaan.

Toinen ikävä asia on korva, joka on ollut enemmän tai vähemmän lukossa koko leikkauksen jälkeisen ajan.  Aika näyttää onko saman leikkauksella ja tällä ikävällä asialla yhteyttä toisiinsa. Toivottavasti ei.

Mutta näistä ikävistä puolista huolimatta aurinko paistaa ulkona. Sen säde toivottavasti saavuttaa tämänkin prosessin ja pääsen ongelmitta hoitosuunnitelman vaiheeseen kaksi eli hammasrautojen asennukseen.

Hammaskeijulle asiaa

Nyt se on ohi. Tätä leikkausta ei enää tehdä toiste. Todisteena siitä on kaksi lähinnä karjun kulmahampaita muistuttavaa hammasta purkissa. Erään viisaan ystäväni mukaan hammaskeiju on sitä avokätisempi, mitä syvemmältä luusta hampaat irrotetaan.  Niinpä minun tapauksessani hammaskeiju suonee siis hyvin runsaita lahjoja. Odotukset ovat ainakin korkealla. Tuskin ne tuohon yhteen orkideaan jäävät.

Leikkauspäivä alkoi varhain aamulla. Istuin bussissa matkalla leikkauspaikalle aamuhämärissä jo puolen seitsemän aikoihin. Kuvittelin päivän aikana ehtiväni lukemaan pitkän tovin kirjaa, mutta toisin kävi. Välittömästi vuorossa oli verikokeet ja muut rutiinit. Hyvin pian pääsin leikkaussalin puolelle diapamin voimalla. Sielläkään ei ehtinyt juuri odottelemaan, peitot päälle, antureita sinne tänne ja tippaletku kiinni. Sali tuntui olevan täynnä ihmisiä, varsinaisten hoitajien lisäksi paikalla oli vielä harjoittelijoita.. Annoin yhdelle taitavaksi luonnehditulle harjoittelijalle luvan laittaa tippaneulan käteen. Ja kyllä hän sitä laittoikin, niin kauan kunnes lopulta joku muu vielä häntäkin taitavampi laittoi tipan paikalleen. Sen jälkeen sainkin hengitellä hetken ilmaa kuonokopasta ja sitten olinkin ihanasti unten mailla.

Kun heräsin, oli ensimmäinen tajuamani ajatus, että hampaat eivät lähteneet. En ilmeisesti näyttänyt kyllin virkeältä ja asiaa ilmeisesti vielä toistettiin ja seuraavalla kuulemalla jo ymmärsin hampaiden olevan siististi purkissa. Olisin vielä niin mielelläni jatkanut noita ihanan syviä unia, mutta se ei ollut mahdollista.  sentään sain vielä torkkua. Aluksi en edes jaksanut kokeilla miten paljon etuhampaat liikkuvat tai ovatko edes paikallaan. Jonkin ajan päästä totesin, että siinähän ne etuhampaat tuntuvat olevan. Vähän liikkuvina, mutta kuitenkin.  Myös edellisestä leikkauksesta tuttu verenmaku tuntui suussa, samoin tikit, mutta nukutuksen jälkeisessä mielentilassa ei jaksa analysoida kaikkia tuntemuksiaan. Haluaa vain lepäillä.  Siinä torkkuessa ja kipulääkettä nauttiessa koko loppupäivä sitten menikin.  Nukutuksesta toipuminen on yllättävän pitkäkestoista, mutta nukutus on silti ihana asia. Ei voi muuta kuin todeta tämän olleen tuhannesti inhimillisempi tapa kokea hampaiden poisto kuin se puudutuksessa tehty hampaiden väääntäminen.

Kirurgikin tuli toteamaan toimenpiteen onnistumisen. Hampaat saatiin poistettua, yläleuka ei lähtenyt murtumaan ja etuhampaille ei näyttänyt tulevan vahinkoa. Kaikki siis olisi paremmin kuin hyvin. Etuhampaat voivat liikkua jonkin aikaa, eikä etuhampailla pitäisi purra mitään ainakaan kuukauteen. Se tietenkin on hiukan kiusallista, mutta ei tässä tapauksessa mitenkään mullistavaa ja uutta. Olen viime toukokuusta lähtien enemmän tai vähemmän joutunut varomaan puremista ja kuukauden keittoruokakuuri ei tunnu pahalta lainkaan. Jos on edes toiveet olemassa, että näillä hampailla vielä joskus purraan, on kaikki hyvin.

Ja mitä tästä kaikesta tänäpäivänä opin. Aina pahin skenaario ei toteudu minunkaan kohdalla, nukutus on hieno asia ja VALKOISTA lähes huomaamatonta tikkilankaa on olemassa!!

Kaksi yötä kauhuun on

Ylihuomenna se on. Elämäni ensimmäinen nukutus ja leikkaus. Kai tämäkin sitten pitää kokea. Peruuttaakaan ei oikein kannata. Näin ainakin vielä luulen ja näin luulevat kirurgitkin jos kuultuun sanaan on uskominen.

Kirurgilta sain puhelimitse kysymykseeni hyvin asiallista tietoa. Hampaat irrotetaan tällä kerralla ympäriltä nakertamalla, joten etuhampaisiin ei pitäisi tulla vääntöä. Siitä huolimatta on mahdollista, että etuhampaat alkavat liikkumaan, sillä niiden toisella puolella ei ole luuta. Ne ovat nojanneet poistettaviin kulmahampaisiini.

Heiluvat etuhampaat saisi toki kiinnitettyä väliaikaisella kiskolla tai hammasraudoilla paikoilleen ja luutumisen pitäisi tapahtua puolessa vuodessa. Mutta huonossa skenaariossa hampaat eivät luudukaan. Aikuisen oikomishoidossa on myös mahdollista, että juuret alkavat sulaa pois. Tai on mahdollista, että etuhammas tai hampaat viottuvat muulla tavalla leikkauksen aikana. Toki molempien todennäköisyys on pieni. Ainakin oletan, että todennäköisyys on pienempi kuin onnistumisen todennäköisyys.

Mutta jälleen kerran ongelmia voisi syntyä vaikka hampailleni ei tehtäisi mitään. Etuhampaani voisivat alkaa heilumaan iän myötä yhä enemmän ja jos edessä on kulmahampaat, eivät hampaat pääsisi luutumaan normaalisti. Vaikka tarvitsisin implanttihampaita heiluvien tilalle, en niitä voisi saada, mikäli kulmahampaita ei olisi poistettu.

Näyttää olevan elämänkatsomuskysymys miten tulevaisuuden näkee. Tässä vaiheessa voi vapaasti valita itselleen tulevaisuuden kuviksi nuo kauhuskenaariot tai sitten sen onnistumistarinan. Kaikki on mahdollista. Seuraavista päivityksistä se tulee selviämään. Tässä vaiheessa minua lohduttaa se, että kirurgi EHKÄ valitsisi minun tilanteessani itsekin leikkauksen. Jotenkin niin luottamusta herättävää ja rehellistä.