Jääkaappeja eskimoille

Minulla oli ilo tavata tänään henkilö, joka myisi vaikka hiekkaa Saharaan. Ja paljon. Henkilö on luottoleukakirurgini jo niin tutuksi tulleelta hammaslääkäriasemalta.

Kävimme tänään leukakirurgin ja hammaslääkärin kanssa läpi vaihtoehdot, jotka minulla olisi jatkohoidon suhteen. Sain vaihtoehdot, jostain syystä tälläkertaa kirjallisessa muodossa. Vaihtoehtoina olivat 1) lujitemuoviset ratkaisut 2) keraamiset sillat ja 3) pysyvien hampaiden poisto, oikominen ja implantit. Lujitemuoviset ratkaisut eivät tyypillisesti kestä, mutta muuten ovat aikalailla riskittömiä. Keraamiset sillat vahingoittavat myös viereisä hampaita ja johtavat ennenpitkää ongelmiin myös viereisissä hampaissa. Hampaiden poisto on riskialtis, riskinä yläleuan murtuma ja pahimmassa tapauksessa etuhampaiden menetys. Koko prosessi oikomisineen ja implanttijuurten asennuksineen olisi kallis, raskas ja pitkä.

Olin konsultaatiokäynnille mennessäni vakuuttunut, että en missään tapauksessa ole valmis enää elämässäni uuteen hammasleikkaukseen. Mutta vähänpä tiesin. Tämä hiekanmyyjä sai ajatukseni kummasti muuttumaan. Pienen keskustelun jälkeen sovimme, että käyn vielä uusissa röntgenkuvissa ja sen jälkeen kirurgin vastaanotolla. Silloin kävisimme tarkalla tasolla mahdollisen leikkauksen läpi. Ja sen jälkeen minulla olisi vielä mahdollisuus perääntyä koko touhusta. Otin siis askeleen kohti uutta hammasleikkausta. Tosin reunaehtona on se, että se tehtäisiin nukutuksessa. Ilman nukutusta en sentään operaatioon enää ryhtyisi, sen verran itsesuojeluvaistoa sentään on jäljellä.

Mikäs kiire valmiissa maailmassa

Tänään kolmen soittopyynnön jälkeen tärppäsi. Hammaslääkärini soitti ja kertoi tarinaa taas pätkän eteenpäin. Kirurgi oli keskustellut kolleegojensa kanssa ja todennut, että "kyllä sen pysyvien hampaiden poiston pitäisi olla tehtävissä". Mutta se pitäisi mieluusti tehdä yleisanestesiassa niin, että mahdollinen yläleuan murtuma voitaisiin korjata samantien metallilevyllä. Ja jos siinä samalla vioittuisi kaikki yläetuhampaat tai osa niistä, ei olisi hätää. Kuolioon menneeseen hampaaseen voisi aina tehdä juurihoidon ja mikä parasta tällaisessa tilanteessa juurihoidettu hammas voisi kestää vaikka yli kymmenen vuotta. Kun tästä olisi selvitty, voisin aloittaa suunnitellun kahden vuoden oikomishoidon, jonka pienenä riskinä olisi se, etteivät hampaat kuitenkaan liikkuisi. Jos liikkuisivat saisin parin vuoden päästä implanttijuurten asennuksen. Ja siihenkin alunperin niin riskittömältä vaikuttaneeseen operaatioon liittyisi se riski, etteivät implantit juurtuisikaan. Silloin olisimme taas lähtötilanteessa.

Edelleen hammaslääkäri piti kaikkia muita vaihtoehtoja huonoina. Pysyvä silta kestäisi amerikkalaistutkimusten mukaan kymmenen vuotta, kokemuspohjaisesti arvioituna enemmän, ehkä 20 vuotta. Ja sekään ei kohdallani riittäisi. Kevytsilta taas ei tulisi kestämään. Ja implanteista tulisi rumaa jälkeä.

Jos nämä puuttuvat hampaat eivät puhuessa näkyisi ulospäin, en varmuudella tekisi yhtään mitään. Nyt on vain pakko keksiä näistä huonoista vaihtoehdoista se vähiten huono ja erityisesti vähiten kärsimystä aiheuttava vaihtoehto. Välillä niin toivoisin, että koko juttu olisi vain pahaa unta. Vaan ei ole.

Sovimme hammaslääkärin ja kirurgin kanssa yhteisen ajan, jolloin voisimme keskustella hoidon jatkosta. Kiirehän meillä ei hammaslääkärin mukaan ole, sillä kysehän ei ole syövästä tai muusta tappavasta taudista. Leprahan tästä nyt vielä puuttuisikin.